Kritiikin ääniä. Tekstejä kritiikistä 2020. Toim. Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö.

Suomen arvostelijain liitto 2020, 172 s.

”Ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi – taiteilijoilla aivan erityisesti. Vaikka taide syntyy osittain luomisen halusta, tarvitsee se myös kokijansa. Kaikillahan meistä riittää mielipiteitä taiteesta. On kuitenkin toista olla oikeudenmukainen ammattikriitikko, jolla on valta ja vastuu. Hyvä kritiikki auttaa taiteilijaa kehittymään ja rohkaisee yleisöä saamaan uusia kokemuksia.” (s. 7)

70 vuotta täyttävän SARV:n eli Suomen arvostelijain liiton juhlavuosikirja Kritiikin ääniä alkaa presidentti Tarja Halosen kannustavilla sanoilla. Ponteviin sanoihin kätkeytyy niin suuri viisaus, että saattaisi kuvitella presidentin itsekin hurahtaneen kritiikin tekijöiden joukkoon pitkän työuransa aikana.

Vuosikirjan tyylikkäästä visuaalisesta ilmeestä on vastannut Samppa Ranta. Sisällöltään teos on hyvin heterogeeninen. Juhlavuosikirjan toimittajat Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak ja Maria Säkö toteavat esipuheessaan halunneensa toimittaa kirjan, jossa kritiikki eläisi tämän ajan ja hetken keskeisten poliittisten ja esteettisten kysymysten keskellä. Tästä on lyhyt matka pohtimaan kritiikin kirjoittamisen ongelmia nykyajassa:

”Kritiikin suurimmat ongelmat ovat pitkälti samat kuin ylipäätään journalismin: oikean tiedon erottaminen valeuutisista, vihapuheen äänekkyys, sananvapauden rajoittaminen, riippumaton rahoitus, asiantuntemuksen takaavan koulutuksen puuttuminen.” (s. 9)

Suomen arvostelijain liitto SARV on maailman kriitikkoliittojen joukossa sikäli harvinainen tapaus, että sen suojiin ovat hakeutuneet kaikkien eri taiteenlajien kriitikot. Muissa maissa kriitikkoliitot ovat pitkälti taiteenlajikohtaisia. Kritiikin ääniä nostaa ansiokkaasti esille erilaisia taiteen ympärillä pyöriviä yhteisöjä, olivat ne sitten taiteen arvostelijoita, tekijöitä tai kohdeyleisöä.

Harri Kalha haastaa kirjoituksessaan kriitikot tutkimaan kanssaan kriittisen kirjoittamisen ja esseistiikan ydintä. Hän samastuu lyhyessä tekstissään melkoisesti Roland Barthesiin, kuin hyvään kaveriinsa, joka on tullut paljastaneeksi juuri hänelle tiettyjä, kulttuurijournalismissakin hyödyllisiä tiedonvälityksen saloja. Kalhalla on tähän tosin varaa; onhan hän tutkinut Barthesin oppeja kymmenen vuotta.

Tarvitaan argumentaatiota, jota ei sen räväkkyyden vuoksi voi esitellä kouluesimerkkeinä.

Barthesin jalanjäljissä Kalha paimentaa (kriitikko)lukijaansa luopumaan kirjaimellisuudestaan ja loputtomasta korrektiuden vaatimuksesta oman tekstin suhteen. Barthes taisteli hurskaana ilmenevää oikeaoppisuutta ja -mielisyyttä vastaan raivokkaasti. Sehän on paikalleen jämähtämistä ja hyödytöntä itsesensuuria. Tarvitaan argumentaatiota, jota ei sen räväkkyyden vuoksi voi esitellä kouluesimerkkeinä:

”Funktionaalis-utilitaristinen aikakautemme, joka vannoo selkeyden, tiiviyden, koherenssin, kompaktiuden ja kaikenkattavan hyödynnettävyyden nimiin, tarvitsee vastineeksi perverssiä poljentoa, jonka sisältöä ei voi tiivistää formulaksi, pedagogisoida ja powerpointteistaa. Tarvitsemme myös tekstejä, joiden viesti kulkee hitaasti tai saavuttaa vain valitut harvat.” (s. 22)

Luit oikein – perverssiä poljentoa!

Akatemiatutkija Julian Honkasalo puolestaan lähtee erittelemään populismin kuviteltuja yleisöjä. Häntä kiinnostavat ennen muuta nykypäivän miljardööripopulistien valtaannousun mekanismit ja näiden poliittisen vetovoiman salaisuus. Sen ohella hän pohdiskelee laajasti muun muassa antigender-liikehdintää eri puolilla maailmaa.

Honkasalo kyseenalaistaa ansiokkaasti populismi-sanan nykymerkityksen. Populismi ei käsitteenä ole riittävä kuvaamaan aikamme oikeistopopulistista liikettä, ei välttämättä vasemmistopopulismiakaan. Nykypäivän poliittisessa todellisuudessa on joukko uusia ilmiöitä, joille ei ole vielä löytynyt osuvampaa tai tarkempaa ilmaisua. Tällaiselle olisi siis vahva sosiaalinen tilaus. Se, että populismia on vaikea määritellä, on tietysti klisee.

Jos poliitikko, johtaja tai journalisti argumentoi jotain ”kansalle”, hän puhuu kuvitteelliselle yhteisölle. Nationalismin edellytyksenä on yhteenkuuluvuuden kokemus. Jumala ja kuningas ovat menneitä suvereniteetteja, joiden tilalle on tullut kansa. Hajallaan olevan kansan yhtenäisyyden tunnetta ruokkivat koulutusjärjestelmät sekä kansankieliset sanomalehdet ja kirjat.

Populistien retoriikan avaintermejä ovat ”kansan ääni”, ”kansan syvät rivit” ja ”pieni ihminen”. Tähän retoriikkaan uppoavat hyvin uhka-ajattelu ja salaliittoteoriat. Se, mikä tekee populismista erityisen kiusallista, ovat tahalliset argumentaatiovirheet esimerkiksi vaalikampanjoinnissa ja mediaesiintymisissä. Mennyttä korostetaan nykyistä parempana aikana. Populistin tulevaisuus on lähes aina synkkä!

Populistin tulevaisuus on lähes aina synkkä!

Honkasalo näkee oikeistopopulismin nousun takana pelkoa kommunismista, feminismistä ja vanhojen arvojen romuttumisesta. Donald Trumpin kuvitteellinen yleisö on kiinnostunut ennen muuta amerikkalaisen unelman toteutumisesta. Honkasalon sinänsä oivaltava ja syvällinen artikkeli populismin juurista ja yhteiskunnallisista ja taloudellisista seurauksista valottaa kritiikin äänien taustalta kuuluvaa mölyä.

Yhteisöaiheet laventuvat yhteisötaiteen ja sananvapauden tarkasteluun. Maria Säkö tekee oivaltavassa yhteisötaidetta käsittelevässä puheenvuorossaan selvää taidekritiikin perinteisestä kolmijaosta.

Yhteisötaiteen määrittely on ollut jatkuvan tarkastelun kohteena. Säkö määrittelee yhteisötaiteen jossakin yhteisössä esiintyväksi vuorovaikutteiseksi taiteeksi, joka lähtee liikkeelle taiteilijan aloitteesta. Keskeistä on jaettu tekijyys, taiteen saavutettavuus ja jokaisen yhteisön jäsenen osallistumismahdollisuus. Tällaisen yhteisön sisällä jokaisella jäsenellä kuvitellaan olevan kyky taiteen luomiseen.

Säkön mukaan yhteisötaideteoksia on ollut jo pitkään, mutta niistä on kirjoitettu varsin vähän. Kritiikki on ollut olematonta (eli sitä ei ole ollut). Säkö asettaa itselleen kunnianhimoisen tavoitteen selvittää, miten kritiikki voisi palvella yhteisötaiteen tekemistä.

Perinteiset kritiikin kulmakivet (kuvailu, analyysi ja arvotus) saavat väistyä. Tilalle Säkö nostaa estetiikan, etiikan ja vallan. Kritiikkitekstin lähtökohtana tulee olla yhteisötaiteen ominaispiirteiden esittely niin, että lukija saa kiinni, mistä on kyse:

”Yhteisötaide sijaitsee välissä, se neuvottelee. Se neuvottelee juuri estetiikasta, etiikasta ja vallasta. Se neuvottelee niistä tekijöiden kanssa, paikan kanssa, yleisön kanssa – ja kritiikki tuo neuvottelut näkyviin.” (s. 48–49)

Parhaimmillaan yhteisötaide vie yhteisönsä sisäistä vuoropuhelua eteenpäin arvokkaalla tavalla. Jos kriitikko on täysin yhteisön ulkopuolella, hänen voi olla mahdotonta argumentoida kyseisen yhteisön taiteesta. Yhteisötaiteen arvioinnin luonteeseen kuuluu taiteentekemisen prosessi vahvemmin kuin yksilötaiteen tapauksessa. Säkön mukaan yhteisötaide on kiintoisa yhdistelmä avantgardea ja kansantaidetta, ja sellaisena yhdistelmänä sitä pitäisi tarkastella myös kritiikissä. Toinen hedelmällinen näkökulma yhteisötaiteen kriitikolle on dramaturgia.

Yhteisötaide on kiintoisa yhdistelmä avantgardea ja kansantaidetta.

Tapani Kärkkäinen ottaa kirjoituksessaan kirjailijoista isänmaan vihollisina esille vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-voittajan, puolalaisen Olga Tokarczukin. Kun tämä voitti vuonna 2018 Man Booker International -palkinnon, silloinen Puolan kulttuuriministeri totesi kylmästi arvostetun kirjallisuuspalkinnon menneen aivan väärään osoitteeseen. Puolassa lähes kaikki kirjallisuus on mukana poliittisessa taistelussa ja identiteettikeskusteluissa. Tällaisessa kulttuuri-ilmastossa kirjailija leimautuu hyvin helposti joko isänmaan ystäväksi tai viholliseksi.

Oikeistopopulistien hallittua Puolaa neljä vuotta maan yhteiskunnallinen ilmapiiri pursuaa nyt kansallista uhoa, halveksuntaa kaikkea erilaista kohtaan ja jopa väkivallan uhkaa. Kärkkäinen avaa kouriintuntuvilla esimerkeillä, miten menestyskirjailija voi joutua ahdinkoon kulttuurissa, jossa tietyistä asioista halutaan sitkeästi vaieta suljetun yhteiskunnan sääntöjen kautta.

Kun Tokarczuk pokkasi Nobelin joulukuussa 2019, kirjailijan vasemmistolaisuus oli heti Puolan otsikoissa. Nationalistikiihkoilijat saivat jälleen vettä myllyynsä. Tappouhkauksia sateli Tokarczukin niskaan, ja kustantaja joutui palkkaamaan henkivartijat kirjailijan turvaksi. Puhumattakaan oikeistomedian esiintuomista salaliittoteorioista: Tokarczukhan oli selvästi juutalais-saksalaisen salaliiton käsikassara, ekoterroristi, joka halusi syödä Puolan. Katoliset syyttivät häntä uuspakanuuden levittämisestä.

Oikeistopopulistien toiminta on johtanut Puolassa pienimuotoiseen kulttuurivallankumoukseen. Kaikki merkittävät kulttuurivaikuttajat ovat nykyisin hallituksen virallisen linjan mukaisia. Puhdistukset ovat ulottuneet kulttuurin kaikille sektoreille. Tokarczuk puuttui asiaan Nobel-puheessaan: ”Maamme kulttuuri-instituutiot ovat valtion painostuksesta päätyneet yhden poliittisen leirin käsiin, yhden narraation omistukseen.” (s. 61)

Kärkkäisen sinänsä kiintoisat huomiot Puolan nykyisestä ja menneestä kulttuuripolitiikasta eivät tuo hänen tekstiään lähemmäksi antologian varsinaista aihetta, kritiikkiä. Puolalaisten taidearvostelujärjestelmään ei löydy kiinnekohtia etsimälläkään.

Onko kriitikolla oikeasti roolia yhteiskunnallisten muutosten tunnistajana ja niihin vaikuttajana?

Myöhemmin käydään aktivismin, feminismin ja makuhierarkioiden kimppuun. Onko kriitikolla oikeasti roolia yhteiskunnallisten muutosten tunnistajana ja niihin vaikuttajana? Jos Julian Honkasalon ja Tapani Kärkkäisen artikkelit jättivät taidekritiikin huomiotta, Tytti Rantasen artikkeli kriitikosta merkitystalouden välikappaleena käy kiinni härkää suoraan sarvista.

Taiteilija voi olla yhteiskunnallinen aktivisti antamatta sen vaikuttaa taiteeseensa millään tavalla. Yhteiskunnallisesti valveutunut ihmisen toiminta voi kuitenkin hyvin olla lokeroimatonta.

Jos taiteen apurahahauissa edellytetään taiteen yhteiskunnallista osallistumista, saattaa siitä seurata ulkokohtaista aktivismia eli sellaista, jossa taiteilijan sydän ei ole aidosti mukana. Tällaisen taiteilijan tekemä ”tendenssitaide” näyttäytyy lähemmin tarkasteltuna kestämättömänä. Rantanen erittelee ansiokkaasti tästä esimerkkejä muun muassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilta.

Vastakkaisia esimerkkejä Rantanen on havainnut muun muassa saamelaistaiteesta. Olosuhteiden pakosta saamelaiset ovat kunnostautuneet aktivisti-taiteilijoina ja saaneet äänensä näin paremmin kuuluviin valtakulttuurin puserruksessa.

Ennen oltiin kiinnostuneita pakolaispolitiikasta, nyt ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista. Rantanen huomauttaa terävästi taiteilijoiden ennakoineen jo vuosia sitten nykyistä keskustelua esimerkiksi vesistöjen jätelautoista. Taideteosten esiin nostamat ekologiset kysymykset eivät häviä mihinkään, kun festivaalit päättyvät ja työläästi toteutetut näyttelyt puretaan.

Kritiikin äänien kirjoitukset näkökulmineen ovat verraten henkilökohtaisia. Yleistyksiä ei edes haeta aktiivisesti. Kenties tämä tukee toimittajien luonnehdintaa kritiikistä yksilölajina. Arvostelu on näkemyksellinen kirjoitusteko, joka palvelee yhteisöä.

”Ihmisiä, jotka ymmärtävät ilmiön kriitikkoa paremmin, on aina. Kriitikon superkyky on siinä, että hän on tottunut sanallistamaan epämääräisiä, muljuvia asioita” (s. 111). Näin kriitikonkykyä kiteyttää toimittaja ja tietokirjailija Emilia Kukkala.

Tällaisina näkemyksellisinä kirjoittajina esiintyvät myös Kritiikin äänien esseistit. Teoksen toimittajat ovat ylpeitä kirjoittajistaan, jotka esiintyvät ilman tavanomaisia kriitikkomantteleita. Sen vuoksi teoksella, joka on spesifisti kriitikkojärjestön julkaisu, on paljon annettavaa suurelle yleisölle.

Kukkalan artikkeli on antologian parhaita juuri kriitikkolukijan kannalta sikäli, että siinä jos missä koetetaan määrittää, millaista nykypäivänä on olla kriitikkona Suomessa. Kuka tahansa ei päädy kriitikoksi, ja mahdollisuudet tehdä kritiikkiä jakaantuvat epätasaisesti. Köyhissä oloissa varttuneesta tulee ani harvoin jos koskaan uutuuskirjojen arvioitsijaa.

Arvostelu on näkemyksellinen kirjoitusteko, joka palvelee yhteisöä.

Taide (ja sen arviointi) ei ole kovin lähellä Maslowin tarvehierarkian perustaa. Kukkalan mukaan kriitikoilla riittää tekemistä muuttaa se ihmisten sitkeä harhakäsitys, että taide olisi hyödytöntä, ylimääräistä ja elämälle vierasta luksusta. Sitten kirjoittaja nostaa riman korkealle:

”Taidetta, yhteiskuntaa, elonkehää ja elämää itsessään ymmärrettävästi ja uskottavasti leikkaava keskustelu antaisi valtavasti juuri niille, jotka eivät usko kaipaavansa ainakaan mitään helvetin taidekritiikkiä elämäänsä.” (s. 111)

Vesa Rantama jatkaa omassa puheenvuorossaan oikeastaan samoilla linjoilla Kukkalan kanssa. Rantama, pitkän linjan runokriitikko, kyselee painokkaasti runoarvostelujen perään.

Rantama muistelee Jukka Petäjän kuuluisan ns. Nippukritiikin (HS 19.10.2009) aiheuttamaa mielipahaa, joka herätti suomalaisen runousyhteisön ruususenunesta puolustamaan uutta runoutta. Vilkas keskustelu siirtyi blogeihin ja jatkui jonkin vuoden.

Rantaman mukaan lajiin vihkiytyneitä runokriitikkoja on vähemmän kuin koskaan, ainoastaan kourallinen, samoin alustoja tehdä runoarvosteluja. Kirjoittaja myöntää kyllä avoimesti, kuinka vaikeaa kirjallisuuskriitikoiden on kirjoittaa runoarvioita. Runoilijat katsovat aina tulevaan, siksi kriitikoiden on vaikea heitä seurata:

”Runous ehtii aina edelle odotuksia: kun se on kokeellista ja uutta luovaa, sitä hyljeksitään kritiikeissä ja apuraharaadeissa, kunnes tietynlaista kokeellisuutta aletaankin odottaa ja toivoa, ja runous on jo ehtinyt aivan muualle.” (s. 124)

Emilia Koivumäen artikkeli pohdiskelee oivaltavasti elokuvakritiikkiä #metoon jälkeen. Paitsi että #metoo-kampanja teki vaikenemisesta aktiivisen teon, se herätti ruususenunesta monta nukkuvaa aktivistia. Kampanjan myötä syntyi uusi, entistä avoimempi keskustelukulttuuri, joka oli monille helpotus ja Koivumäen mielestä koko liikkeen suurin saavutus.

Elokuvakritiikeille printtilehdissä tarjottu tila on pienentynyt pienentymistään jatkuvasti ja kaikkialla maailmalla. Myös elokuvakriitikoita on entistä vähemmän. Tämä on kiintoisaa siihen nähden, että ensi-iltojen määrä ei suinkaan ole laskenut.

Elokuvakriitikoita on entistä vähemmän.

Koivumäki nojaa USA:ssa ja Ranskassa tehtyihin tutkimuksiin elokuvakriitikoiden sukupuolijakaumista. Varsin tuoreet tutkimukset osoittavat selvästi elokuvakritiikin miehisyyden. Sekä USA:ssa että Ranskassa yksi kriitikko kolmesta (karkeasti laskettuna) on nainen. Lisäksi naiskriitikoiden toiminta-alue on miehiä suppeampi. Naiskriitikot kirjoittivat yleensä naisille suunnattuihin aikakauslehtiin. Elokuvaharrastajien spesifit julkaisut ja isommat päivälehdet käyttivät pääasiassa miesten kirjoittamia elokuvakritiikkejä.

Elokuvateollisuuden läpinäkyvyyden vaatimukseen myös kriitikot voivat Koivumäen mukaan vaikuttaa. Tässä hän viitoittaa tendenssikritiikin polkua niille, jotka haluaisivat tehdä kritiikkejä #metoo-hengessä. Sitä en itse pitäisi suotavana.

Kritiikin ääniä on kaksikielinen julkaisu. Suurin osa teksteistä on suomenkielisiä, mutta kaksi niistä on ruotsiksi (lisäksi presidentin puheenvuoro ja alkusanat on painettu kummallakin kielellä). Ruotsinkielisistä kirjoittajista Tove Djupsjöbacka kirjoittaa espanjalaislähtöisestä flamencosta Suomessa kriitikkojen ja taiteilijoiden näkökulmasta. Flamenco näyttäytyy tällöin selväpiirteisenä taiteenlajina perinteiden ja innovaatioiden rajalla.

Camilla Granbacka puolestaan kirjoittaa kuvataiteilija Sigrid Schaumanista, joka kykeni välittämään vahvoja tunteita myös kriitikkona. Schauman toimi suorasanaisena taidearvostelijana lähes 30 vuotta, varsinkin Dagens Press -lehdessä. Kritiikkejä ja muita taidetekstejä kertyi toistatuhatta. Granbacka osoittaa havainnollisesti, kuinka Sigrid Schaumanin kriitikkoaikana (1920–1950-luvut) kriitikontyön reunaehdot ja vaikutukset olivat tyystin toiset kuin nykyään.

Vuonna 2019 USA:n televisiossa pyöri 532 käsikirjoitettua TV-sarjaa. Toimittaja-kriitikko Anton Vanha-Majamaa lähestyy tekstissään koskettavasti tv-yleisöjen pirstaloitumista.

Yhtenäiskulttuuri on mennyttä, eikä vanhaan ole enää paluuta. Silti televisio tuottaa somen vuoksi yhteisöllisyyttä tehokkaammin kuin koskaan. Yhteiskunta on pirstaloitunut pieniin yksiköihin, joille kaikille löytyy suosikki-TV-sarjoja. Kirjoita siinä sitten TV-kritiikkejä, jotka kiinnostaisivat isoa joukkoa ihmisiä! ”Yksi TV-kriitikko tai edes kokonainen media ei voi tyhjentävästi kertoa siitä, mitä kaikkea televisio on. Se on aina enemmän.” (s. 91)

Realityhömppään Vanha-Majamaa on kyllästynyt niin, ettei voi olla kirjoittamatta siitä katkeraan sävyyn. Vaikka taiteeseen liittyvää keskustelua on enemmän kuin koskaan ennen, onko näkemysten määrä oikeasti kasvanut. Vai onko taidekeskustelu vajonnut lässytykseksi, jossa ei koetetakaan sanoa kovin painokkaita, perusteltuja, syvällisiä tai monimutkaisia asioita?

Vanha-Majamaa korostaa ammattikriitikon työmoraalia muun Twitter-kansan keskellä. Tämä tarkoittaa lähinnä relevantteja näkökulmia, etukäteen punnittuja mielipiteitä ja asiallista replikointia.

”Kriitikon kuuluu löytää asioihin näkökulmia, joita emme ennen voineet kuvitellakaan ja perustella ne niin hyvin, että lukijan on pakko pysähtyä sekä parhaassa tapauksessa haastaa aiempia käsityksiään taiteesta ja maailmasta.” (s. 96)

Että näin! Voiko sen paremmin kiteyttää!

Onko taidekeskustelu vajonnut lässytykseksi, jossa ei koetetakaan sanoa kovin painokkaita, perusteltuja, syvällisiä tai monimutkaisia asioita?

Kritiikin kannuksilla palkittu näytelmäkirjailija ja esseisti Ilja Lehtinen maalailee ekokriittisessä taidekatsauksessaan synkkiä tulevaisuudenkuvia. Globaalin kapitalismin terminaalinen kriisi on vääjäämätön tosiasia. Asiasta huolestunut Lehtinen kyselee kirjoittamisen mielekkyyden perään tilanteessa, jossa maailmanlaajuinen ekokriisi konkretisoituu merkityksen kriisinä. Lehtinen on sitä mieltä, ettei tästä kriisistä päästä yli eikä ympäri. Walter Benjaminin sanoin: poikkeustila, jossa elämme, on sääntö.

Auli Särkiö-Pitkänen pohtii esseessään suomentamansa Lasten RING -tuotannon ohella Kansallisoopperassa 2019 alkaneen Richard Wagnerin Ringin jälkimaininkeja, jossa keskustelu paljasti selvästi ideologisia yhteisöjä vastaanottajien piirissä. Osa oli Kansallisoopperan Reininkulta-esityksestä huojentuneita ylistykseen ja ylpeyteen saakka, osa taas suivaantuneita, pettyneitä ja tympääntyneitä. Wagner jos kuka johtaa kriitikon henkilökohtaisen lähtöasetelman paljastumiseen:

”Wagner-debatit muistuttavat, kuinka itseään on säännöllisesti ravisteltava. Kriitikko ei ole koskaan neutraali kokija, joka olisi vapaa ennakkoluuloista, makumieltymyksistä ja arvoista.” (s. 137)

SARV järjesti vuosi sitten Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun 50 vuotta täyttäneen Kritiikin Uutiset -julkaisun kunniaksi. Kritiikin Uutisten päätoimittaja, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski luo artikkelissaan kokoavan katsauksen kilpailuteksteihin.

Kun nuorten osallistujien piti kirjoittaa kritiikki jostain vapaavalintaisesta teoksesta itse valitsemaltaan taiteen alalta, valitut teokset yllättivät palkintoraadin. Yllättäviä teosvalintoja riitti. Joku oli tehnyt arvostelun matematiikan opetussuunnitelmasta! Kilpailun voittanut Matti Jokela arvotti hiljaisuutta John Cagen musiikkiteoksessa (1952), joka koostui ainoastaan esitystilanteessa syntyneestä hälystä.

Ns. Seiskan pojat Petteri Enroth ja Matti Tuomela ovat keskustelumuotoisen kritiikin esiintuojia. Yhteisökritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessaan he haastavat kiintoisasti ja onnistuneesti ammattikriitikoita mennyttä suurempaan vuorovaikutukseen sekä vastaanottajien että taiteentekijöiden kanssa.

Juhlavuosikirja jättää kaiken kaikkiaan syvällisen vaikutelman, josta SARV voi olla ylpeä. Eräs nuori kirjoittaja kilpailukirjoituksessaan totesi, että koska itse elämää ei voi tavoittaa sanoilla, täytyy sanoa jotain muuta. Kritiikin äänet ovat tähän verrattavia elämän kaikuja.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuurijournalisti ja tietokirjailija. SARV:n jäsen hän on ollut vuodesta 2007.