”Selitä mulle Deleuze nyt heti tai kirjaimellisesti vittu tapan sut! Älä vesitä sitä joksikin epämääräiseksi paskaksi! Mikä vittu on elimetön ruumis?”

Suunnilleen näin kuuluu, vapaasti suomennettuna, meemiytynyt ruutukaappaus 4Chan-keskustelupalstalta.

Kommentin kirjoittaja on silminnähden kärsimätön ja epätoivoinen.

Selitys on pakko saada, koska käsittämätön on sietämätöntä.

Siinäpä ajan henki!

Kuten Byung-Chul Han kirjassaan The Transparency Society sanoo, elämme nykyään läpinäkyvyyden tyranniassa.

Mitään ei saa jättää arvailun varaan.

Paras kiltisti laittaa kaikki intiimit ominaispiirteet, vakaumukset, terveystiedot, rajoitteet ja mieltymykset heti esille omaan insta-bioon!

Kirjailijoille suunnatussa seminaarissa naistenlehden päätoimittaja neuvoi jokseenkin näin: koettakaa miettiä mikä olisi teidän erityinen trauma mistä haluatte kertoa ja jos ei löydy itseltä sopivaa traumaa niin ehkä jollain vanhemmistanne tai isovanhemmistanne on joku sotatrauma, josta avautumalla voitte rakentaa itsellenne erottuvan kirjailijabrändin.

Yksityisen ja julkisen ero on hämärtynyt tai kokonaan kadonnut.

Maailmasta on tullut panopticon, mutta toisin kuin entisaikojen vankilassa, tarkkailtavana oleminen on vapaaehtoista, jopa tavoiteltua.

Kaikki mikä voidaan näyttää on sisältöä ja kaikki sisältö on riistettävissä.

Mikä vittu on elimetön ruumis?

Me teemme sen itse itsellemme, ei koska joku muu pakottaa, vaan koska haluamme sitä – riistäjä ja riistetty samassa ruumiissa.

Kun kirjamarkkinat on ensin disruptoitu paskaksi ja kirjailijan on käynyt mahdottomaksi elää kirjamyynnillä, työnkuva kääntyy nurin: julkaisemalla kirjan saa julkisuutta ja tunnetusta naamapersoonasta tulee tuote, jolla voi mainostaa vaikka härkäpapuja.

Hyvinvointifasismin ja yltiöoptimismin keskellä taiteilijalle onkin suotu erioikeus kärsiä – kunhan sen tekee näkyvästi, jotta kärsimys on helposti tuotteistettavissa.

Taiteilijan kuolema on markkinointikeinoista tehokkain, joskin kertaluontoinen.

Byung-Chul Hanin mukaan Läpinäkyvyyden yhteiskunta on yhteiskunta ilman runoilijoita.

Runous kun elää illuusioissa, naamioiden ja seremonioiden leikissä, viettelyksessä ja muodonmuutoksessa.

Taiteilijoihin kohdistuva paine osata selittää teoksensa puhki niin ennen teoksen tekemistä (apurahan toivossa) kuin sen valmistuttua (mediahuomion toivossa) on uhka niin taiteen tekemiselle (etsimiselle ja uuden keksimiselle ei jää tilaa, kun lopputulos täytyy olla tiedossa jo ennen työn aloittamista) kuin vastaanottamiselle (taiteilijan teokselleen julkilausuma tulkinta latistaa teoksen).

Rick Rubin sanoo: Maailma on juuri niin vapaa kuin se sallii taiteilijoidensa olla.

Vaatimus, että taiteilijoiden pitäisi olla normiyhteiskunnan säännöillä pelaavia mieliterveitä itsensäyrittäjiä homogenisoi ja näivettää kulttuurin.

Kun taiteilijoiden tila olla epätäydellisiä kaventuu, taiteen tila kaventuu.

Jos taiteen vaaditaan olevan hyvää, oikein ja puhdasta, mihin kaikki paha, väärä ja likainen meissä silloin menisi?

Vanhoina huonoina aikoina sentään siedettiin kylähulluja.

Monet historiamme kuuluisimmista taiteilijoista olivat kylähulluja.

Puhtausihanne on johtanut harhakäsitykseen, että taide olisi ”luovien alojen työtä” siinä missä brändimanuaalin layoutin, art latten tai mainoselokuvan tekeminenkin.

Sama kuin väittäisi, että kirkko on vain eräänlainen konserttisali.

Unelmoin että tulisi joku taiteilijoita hengissä pitävä rahoitusmalli, joka varjelisi sairastuttavalta läpivalaisulta

Unelmoin että tulisi joku taiteilijoita hengissä pitävä rahoitusmalli, joka varjelisi sairastuttavalta läpivalaisulta ja samalla kukistaisi painajaisen nimeltä vaikuttajamarkkinointi.

Toisaalta on turha odotella parempia aikoja.

Kuten Uniikki sanoo: ”Aika ei venaa ketään.”

Tai mitä Doris Lessing sanoo: ”Mitä ikinä olet tarkoitettu tekemään, tee se heti. Olosuhteet ovat aina mahdottomat.”

Taiteen hyödyllisyyden perään kysellään niin oikealta (talouden edistäminen) kuin vasemmalta (oikeudenmukaisuuden edistäminen).

Samalla kun kulttuuriväki kiillottaa kilpeään, tsekkailee etuoikeuksia ja syyttelee toisiaan problemaattisiksi, kapitalismi voi rauhassa jatkaa uusien ymmärryksen ylittävien kauhujen tuottamista kiihtyvällä tahdilla.

On selvää, että kamppailuja paremman maailman puolesta on käytävä väsymättömästi, mutta kuten Nälkäpelin Haymitch sanoo Katniss Everdeenille: ”muista kuka varsinainen vihollinen on”.

Vallankumous ei tule sisältövaroituksilla.

Vallankumous ei tule sisältövaroituksilla.

Myös taiteen mahdollisuudet menevät hukkaan, jos taide valjastetaan sellaiseen, mihin taiteen keinot eivät riitä.

Vaikka poliittinen linssi ei olisi sinänsä väärä, se ei ole ainoa linssi.

Siinä missä viime vuosikymmenten someaktivismi on opettanut panemaan päähän John Nadan aurinkolasit, joiden läpi katsottuna ”kaikki on poliittista”, kaikessa on kyse ”rakenteista”, uusi haaste on oppia katsomaan myös toisin, joskus monella tavalla samaan aikaan.

Onko suorempaa tapaa ilmaista, miten paljon tämä aika vihaa taidetta, kuin pyytää taiteilijaa perustelemaan ”Mitä hyötyä taiteesta on yhteiskunnalle”?

Mitä hyötyä elimettömän ruumiin käsitteestä on vittu yhteiskunnalle?

(En osaisi selittää mikä on elimetön ruumis, mutta minusta käsitteeseen voi suhtautua niin kuin taideteokseen, ei viestinä jostakin, vaan kutsuna johonkin.)

Yhteiskunnassa, jossa niin päättäjät kuin tavan kansalaiset osoittavat sanoin ja teoin miten syvästi vihaavat taidetta, jää taiteilijan vastuulle vaalia taidetta sen itsensä vuoksi, hiljaa ja salaa.

Taide on kontemplaatiota ja muodon antamista elämän perustavalle mysteerille.

Taiteen ytimessä ei ole edistys eikä taantumus, vaan joku salainen kolmas asia.

Siksi käsittämätöntä ei pidä ainoastaan sietää, sitä pitää rakastaa.

• • •

Johannes Ekholm on vuodesta 2013 lähtien kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, esseitä ja kaunokirjallisuutta, sekä ollut muulla tavalla mukana erinäisissä taideprojekteissa – näytellyt, ohjannut, toiminut dramaturgina. Hänen esikoisromaaninsa Rakkaus niinku (Otava, 2015) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hänen esikoisnäytelmänsä Kaspar Hauser (Q-teatteri, 2015) arvioitiin lehdistössä sukupolvitapaukseksi ja se palkittiin Thalia-palkinnolla.

Kuva: JE