Edellisessä kolumnissani väitin, että ”monia ikäryhmäni suomalaisia mieskirjoittajia tuntuu vaivaavan miesmasennus, jonka estetiikka perustuu valjuun, haavoittuneeseen, melankoliseen voimattomuudentunteeseen”.

Mielessäni pyöri, ei erityisen jäsennellysti, muun muassa sellaiset äskettäin lukemani teokset kuten Antti Hurskaisen Kuihtuminen, Harry Salmenniemen Varjotajunta ja Pontus Purokurun Haavamaa.

Kolumnin ilmestymisen jälkeen Pontus kirjoitti minulle viestin Instagramissa: ”miesmasennus on todellinen!”

Vastasin, että miesmasennus on mielestäni ehdottomasti todellista ja että olen itse kärsinyt siitä ja pyrkinyt löytämään siitä ulospääsyjä.

Miesmasennus on mielestäni ehdottomasti todellista.

Päädyimme keskustelemaan miehistä, masennuksesta, heteroseksuaalisuudesta, ja niiden amalgaamista: ”heteropessimismistä” (olimme molemmat lukeneet Asa Seresinin vuonna 2019 New Inquiry -lehteen kirjoittaman esseen ”On Heteropessimism” ja vaikuttuneet siitä).

Pontus kertoi olevansa juuri valmistelemassa tekstiä heteroseksuaalisuuden kriisistä, ja tarjoutui lähettämään sen minulle. Mikäli ymmärsin oikein niin tekstin väittämä oli kutakuinkin tämä:

– Aikamme heteroseksuaalisuuden ytimessä on halujen konflikti: mies tahtoo naisesta itselleen äidin, huoran ja imartelevan peilin (mahdoton yhdistelmä), kun taas nainen tahtoo itselleen uran ja vauvoja, sekä miehen joka mahdollistaa nämä (sellaiset miehet ovat harvassa).

Vaikka en allekirjoita käsitystä, että heteroseksuaalisuuden ytimessä olisi konflikti, enkä myöskään käsitystä että mies välttämättä tahtoisi naisesta itselleen äitiä, enkä käsitystä etteikö yksi ja sama nainen voisi kehollistaa sekä huoran ja madonnan arkkityypit, enkä myöskään käsitystä että miehen toive saada naisesta itselleen peili olisi mikään ongelma (palaan tähän kolumnin loppupuolella), voin yhtyä analyysiin siltä osin, että heteroilla ei yleisesti ottaen näytä menevän tällä hetkellä kovin hyvin.

(Suosittelen kuuntelemaan Mikä Meitä Vaivaa -podcastin jakson numero 104, ”Hetero-optimismi”.)

Varsinkin fiktiossa heterous näyttäytyy usein kaikista kieroimpana, rakkaudettomimpana, julmimpana, narsistisimpana, antisosiaalisimpana yhdessäolon muotona! Ajatellaan nyt vaikka sellaista klassikkoteosta kuin Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta. Aivan sietämätöntä, jos sitä rupeaa miettimään!

Ylipäänsä on käsittämätöntä, miten monen todellisen keskivertoperheen tapoihin kuuluvat tiedostamattomat perityt käyttäytymismallit, piilotetut odotukset, passiivisaggressiivinen naljailu, kommunikaatioarsenaalina vähättely, valehtelu ja vittuilu.

Voin hyvin kuvitella, miten ulkopuoliselle cis-heteroiden maailma kaikkine ristiriitaisine koodeineen ja arkaaisine rituaaleineen voi näyttäytyä sangen itsetuhoiselta, peräti tuhoon tuomitulta projektilta.

Esimerkiksi Ensitreffit alttarilla ohjelman kymmenes kausi piirtää 2020-luvun Suomen hegemonisesta heteroseksuaalisuudesta varsin epähoukuttelevan kuvan: naiset ovat itsenäisiä ja varautuneita koska ihan mukavat miehet, jotka heille on kylänviisaiden toimesta naitettu, eivät onnistu herättämään heissä romanttisia tunteita. Naiset turhautuvat vatuloiviin mielistelijöihin, samalla kun heidän intuitionsa (että suhteesta puuttuu polariteettia) sivuutetaan ja vaiennetaan.

Netin keskustelupalstojen tuomio on yhtä yksioikoinen kuin se on väärä: ikään kuin syy olisi nykypäivän naisissa, joille mikään ei kelpaa.

Totuus kuitenkin on, että kyseiset ihan mukavat miehet selvästikin pelkäävät millään tavalla johtaa suhteessa ja päätyvät siten mielistelemään kumppaneitaan.

Ihan mukavat miehet selvästikin pelkäävät millään tavalla johtaa suhteessa ja päätyvät siten mielistelemään kumppaneitaan.

Kun molempien emotionaaliset tarpeet jäävät vajavaisesti kohdatuiksi mutta yhdessä on pakko pysyä, jää viime kädessä opetukseksi, että omat halut ja tarpeet kuuluukin tukahduttaa suhteen säilymisen nimissä.

Nähdäkseni heterous ei kuitenkaan perustu sukupuolten väliseen konfliktiin, vaan maskuliinisen ja feminiinisen väliseen jännitteeseen: kaksi ihmistä kokevat seksuaalista vetoa toisiaan kohtaan juuri siksi, että ovat joiltain oleellisilta osin erilaisia keskenään.

Ensitreffit alttarilla -ohjelman miesten ongelma on, että he pelkäävät omaa maskuliinisuuttaan eivätkä uskalla haastaa 50/50-ideologiaa, jonka mukaan miesten ja naisten tasa-arvo toteutuu parhaiten, kun molemmilla on samansuuruinen palkka, samanlaiset tuulipuvut ja samanlaiset kampaukset ja molemmat kyttäävät, että tiskivuorolistaan on kertynyt molemmille sama määrä rakseja.

Lopputulos on, että kukaan ei viihdy roolissaan ja hyvinkin alkaneet liitot luhistuvat kasaan.

Miten tähän on tultu?

Yhden mahdollisen lähestymistavan heterouden kriisiin olen löytänyt kirjallisuustieteestä: Sandra Gilbertin ja Susan Gubarin (No Man’s Land: The Place of the Woman Writer in the Twentieth Century, 1994) mukaan kirjallinen modernismi pyrki taiteen keinoin vastaamaan naisten muuttuvaan asemaan 1900-luvun taitteessa.

Ennen feministisen kirjallisuuskritiikin syntyä tuhatyhdeksänsataakymmentäluvun jälkipuoliskolla ei ollut tapana kiinnittää huomiota miesetuoikeuksiin, tai edes tunnistaa niiden olemassaoloa.

Miehisen ylivallan murentumisen pelko alkoi näkyä impotenttien miesten runsaslukuisuutena fiktiokirjallisuudessa. Esimerkkeinä Gilbert ja Gubarin mainitsevat mm. Leopold Bloomin ja Lord Chatterleyn sekä puhujan T. S. Eliotin runossa ”The Love Song of J. Alfred Prufrock”.

Prufrock-runon rakastaja on nykyaikaisen feministimiehen prototyyppi: absurdin korostuneesti itsetietoinen älykkömies, jonka filosofiset pakkoajatukset tekevät hänestä impotentin ja toimintakyvyttömän.

Marjorie Worthington argumentoi teoksessaan The Story of ”Me”: Contemporary American Autofiction (2018), että moderni maskuliinisuuden kriisi synnytti postmodernin itsekeskeisen ja hauraan miehen, joka on vakuuttunut omasta huonoudestaan, samalla kun hänen mahdoton luopua käsityksestä, että kaikista ihmisistä juuri hänen on saatava nariseva äänensä kuuluviin.

Prufrockista esiin kuoriutunut vasentunut feministimies on oppinut vihaamaan miestä itsessään, hakee lohtua heterokriisiin queer-teoriasta ja repostaa ”Men Are Trash”-meemejä. (Btw, joku saattaa tunnistaa hahmon esikoisromaanistani Rakkaus Niinku!)

Prufrockista esiin kuoriutunut vasentunut feministimies on oppinut vihaamaan miestä itsessään.

Kyllä, patriarkaatti haavoittaa myös miehiä, mutta ratkaisuksi ei riitä, että miehet oppivat itkemään julkisesti. Niin kauan kun jäbät eivät osaa ottaa vastuuta tunteistaan ne jäävät edelleen kaikkien muiden vastuulle.

Maailma missä nykyään elämme on jo niin feminisoitu (emotionaalinen työ ja affektien hallitseminen on tehty osaksi kapitalistista tuotantoa), että ei voi väittää että tunteita ei saisi näyttää. Päin vastoin, tunteita on käytännössä pakko näyttää. Vain elämää -ohjelmassa on pakko itkeä.

Vaivoistaan valittaminen, syyllisyydessä rypeminen, julkisten anteeksipyyntöjen laatiminen ei riitä. Kriittisen analyysin esitteleminen ei riitä.

Miehet, jotka vihaavat itseään, eivät ole oppineet luottamaan itseensä. He eivät osaa luoda turvaa itselleen, eivätkä siten pysty antamaan turvaa muille. Tunteakseen turvaa heidän on haettava sitä kumppanilta.

Mies, joka ei osaa säädellä omia tunteitaan, pelkää altistua muiden tunteille koska pelkää niiden vaikutusta itseensä. Mitä hauraampi hänen itsetuntonsa on, sitä enemmän hän pelkää kaikkien muiden tunteita.

Pelko ajaa hänet määräilemään muita ja kontrolloimaan muiden tunneilmaisua, mistä tuskin seuraa muuta kuin lisää dissonanssia ja etäisyyttä.

Myönteisten esikuvien puuttuessa, miehet ovat alttiimpia hakemaan neuvoja kaikenmaailman henrylaasasilta ja andrewtateilta, joiden ajatuksilla on yhtä paljon tekemistä todellisen maskuliinisuuden kanssa kuin sukupuolitaudilla.

Kuulostaako normaalilta?

Pontus Purokurun heterotekstin loppukaneettia lainatakseni: ”kenties kaikki voisivat paremmin, jos heterot vain voisivat paremmin”.

Mutta miten heterot saataisiin voimaan paremmin?

Väitän, että heterosuhteet voisivat paremmin, jos miehet voisivat paremmin ja miesten olojen parantamisen on lähdettävä miehistä itsestään, muuten sekin jää ikuisesti naisten työksi, jonka naiset tekevät, koska se on ainoa tapa saada edes murunen tarvitsemastaan rakkaudesta.

• • •

Miesten seksuaaliseen ja hengelliseen kasvuun erikoistunut kirjoittaja David Deida kuvaa maskuliinisuuden kriisiä suunnilleen näin: monet miehet kokevat roolinsa nyky-yhteiskunnassa epäselväksi, eivätkä koe elämässään olevan suuntaa tai päämäärää.

Ratkaisuksi Deida ehdottaa, että miesten tulisi syventää suhdettaan omaan maskuliiniseen energiaansa, jonka keskeisiä piirteitä ovat voima, selkeys ja päättäväisyys.

Samoin kuin miesmasennus on noidankehä, on myös ratkaisu siihen eräänlainen kehäpäätelmä, feedback-looppi. Maskuliinisuuden haavan parantaminen vaatii mieheltä päättäväisyyttä haluta parantaa itseään.

Deida puhuu miesten henkisen kypsyyden kolmesta asteesta: ensimmäisellä, muinaisella, tasolla mies piiloutuu maskuliinisen energiansa haarniskan sisään eikä ole yhteydessä omiin tunteisiinsa. Hän on patriarkka, joka tekee rahaa, käy sotaa, piilottaa tunteensa ja määräilee vaimoaan.

Toisella tasolla (suunnilleen pilveä polttelevista hippimiehistä lähtien) mies pääsee yhteyteen feminiinisen puolensa kanssa, alkaa tuntea tunteita, nauttia musiikista ja ymmärtää naisten kärsimystä. Nyt miesten ongelma ei ole kyvyttömyys puhua tunteistaan, ongelma on ettei hän enää tiedä miten olla hiljaa.

Kolmannella tasolla miehen maskuliininen ja feminiininen energia ovat tasapainossa. Mies kokee syvää merkityksentunnetta koska toteuttaa omaa syvintä tarkoitustaan maailmassa. Hän kykenee säätelemään omia tunteitaan, ottamaan vastuuta teoistaan ja ownata virheensä. Hän on sinut jungilaisen varjonsa kanssa ja healannut isä-haavansa.

Kolmannella kehitystasolla niin miehet kuin naiset kunnioittavat pyhänä sitä mikä heissä on yhteistä ja löytävät iloja siitä mikä heissä on erilaista ja käyttävät näitä eroja avaamaan sydämensä rakkaudelle.

Samoin kuin silmä ei voi nähdä silmää, joka näkee (se voi nähdä itsensä ainoastaan peilikuvana), mies tarvitsee naista peilinä voidakseen nähdä totuuden oman henkisen kehittyneisyytensä asteesta.

Keskustelussa Pontuksen kanssa ehdotin, että jos heteropessimismin oletuksen mukaan heterous itsessään on mahdoton pulma, josta olisi paras hankkiutua eroon (vrt. poliittinen lesbous 70-luvulla), niin ehkä vastakkaista asennetta voisi kutsua hetero-optimismiksi.

Miksi kukaan edes haluaisi tavoitella parisuhteessa mitään vähempää kuin avata rakkauden ja intohimon voimalla oman ja kumppaninsa sydämen universumin perimmäiselle pyhyydelle?

Uskon, että kahden eri sukupuolta olevan ihmisen välisessä monogaamisessa suhteessa on hyvinkin mahdollista tuntea samaan aikaan rakkautta, turvaa ja palavaa intohimoa, jonka ei tarvitse hiipua ajan myötä.

Kun David Deida sanoi, että kolmannen asteen emansipoitunut mies tuntee syvimmän tarkoituksensa, ja että se on avata rakkauden voimalla sydämensä jumalalle, tuli mieleen että tässäpä vihdoin myönteinen ja kunniakas projekti meille miehille!

En voi kuin ihmetellä, miksi kukaan edes haluaisi tavoitella parisuhteessa mitään vähempää kuin avata rakkauden ja intohimon voimalla oman ja kumppaninsa sydämen universumin perimmäiselle pyhyydelle.

Ja mikä sitten olisi hyvä tapa, miehenä, avata naisensa sydän universumin perimmäiselle pyhyydelle?

Varmasti, ei ainakaan itsensä vihaaminen.

• • •

Johannes Ekholmin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua? (4.9.2023)

Oleileminen ja aika (2.11.2023)

Johannes Ekholm on vuodesta 2013 lähtien kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, esseitä ja kaunokirjallisuutta, sekä ollut muulla tavalla mukana erinäisissä taideprojekteissa – näytellyt, ohjannut, toiminut dramaturgina. Hänen esikoisromaaninsa Rakkaus niinku (Otava, 2015) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hänen esikoisnäytelmänsä Kaspar Hauser (Q-teatteri, 2015) arvioitiin lehdistössä sukupolvitapaukseksi ja se palkittiin Thalia-palkinnolla.

Kuva: JE