Kyllästyin jo kauan sitten siihen, että ”hyvä ja älykäs ajatus” tarkoitti yhtä kuin ”omaa maailmankuvaani vahvistava”. Kirjoitin tästä myös esseissäni. Siitä, miten puisevaksi kävi tämä: niin kauan kuin jankutin samaa, toki retorisesti jokseenkin viihdyttävästi, minulle hurrattiin. Kun rohkenin sanoa jotain, mitä juuri minulta ei odotettu (naisten kohdalla tämä on erityisen tarkkaa), vähintäänkin häveliäästi vaiettiin.

Seurakunnalle saarnaaminen on tylsää, kun ei ole pastori.

Eikä epä-älyllinen jankutus oikein sovi pastorillekaan. Se sopii korkeintaan politiikkaan ja propagandaan, mutta ei taiteeseen eikä ainakaan henkilöille, jotka väittävät ajattelevansa työkseen.

Kyllä minä tunnen pelin säännöt, mutta en halua noudattaa niitä. Kyllä minä tiedän pelin hengen, mutta en pidä siitä.

• • •

En pidä siitä, että nykyisin niin sanotussa keskustelussa olevinaan fiksua on sanoa jotain mahdollisimman ennalta-arvattavaa. Koko julkinen keskustelu on pelkkää asemoitumista ja omille poseeraamista. Todellista keskustelua ei käydä, oikeasti vaikeita kysymyksiä ei kysytä, ainakaan käsitellä.

Tai siis. Toki ”keskustellaan”. Steppaillaan ennalta asetettuja askelmerkkejä siihen asti, että kaikki ovat lopulta samaa mieltä, tai ainakin esittävät olevansa. ”Keskustelun” moottorina toimivat pelko, kauna ja sosiaalis-kulttuurisen kapitaalin kasaaminen. Lopputulos, totuus, on ennalta päätetty ja jonkun tahon yksityisomaisuutta – asiasta riippuu, minkä kulloinkin.

Koko julkinen keskustelu on pelkkää asemoitumista ja omille poseeraamista.

Näin tullaan jyränneeksi erot ihmisten kokemus- ja näkemysmaailmoissa tasalaatuiseksi massaksi. Luodaan uusi presentaatioihminen, joka ei ole niinkään moraalinen kuin presentoi moraalia oikein omalle seurakunnalleen. Tämä on äärimmäisen epärehellistä, epä-älyllistä ja epäkunnioittavaa. Myös vaarallista. Eikä se oikeastaan sovi siksi politiikkaankaan.

Pidin puhetta kuplista pitkään jonkinlaisena hysteerisenä ja typeränä hokemana. Ettäkö ihmiset oikeasti ympäröisivät itsensä vain täysin kaltaisillaan ja kaikki pikku runkkarit huutaisivat lokeroissaan, älkäähän nyt liioitelko.

Noh. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun olen väärässä.

Kullekin identiteettistereotyypille cityhipsteristä pensahhintapersuun on jo valmiiksi määritelty sopivat mielipiteet, kullekin sopivat johtopäätökset. Argumentteja myös arvioidaan tällaisilla tietyn tyylin ja maun täyttämisen tai siinä epäonnistumisen perusteilla, siis ad hominem -argumentaatiovirheellä: joku kepulainen, kettutyttö, kommunisti tai konservatiivi ajatteli joskus näin, paska ajatus. Rakenna siinä sitten siltoja ja etsi ajattelulle uusia reittejä.

Kullekin identiteettistereotyypille cityhipsteristä pensahhintapersuun on jo valmiiksi määritelty sopivat mielipiteet.

• • •

Rakentamisesta onkin tullut aliarvostettua.

Muodikasta on ollut puhua purkamisesta, dekonstruoida. Puretaan ajatusrakennelmat, puretaan tunnereaktiot, puretaan kaikki. Pyritään mahdollisimman lähelle tyhjää taulua, johon koodataan uusi korrekti oppi. Ja sitten kootaan palasista uusi hieno neuvostoihminen, kapitalismin tarpeisiin toki. Läpivalaistu, läpi tunnettu, ennalta-arvattava ja ennustettava. Vaaraton, voimaton, vallaton siinä huonommassa merkityksessä.

Elämä on kuitenkin kovin lyhyt pelkästään purkamiseen. Jos on koskaan rakentanut mitään – luottamusta, taloa, whatever – tietää, että melko vaivalloista sekin.

Onhan maailmassa paljonkin, minkä sietäisi räjäyttää. Mutta kuten jokainen räjäytyskuvia joskus käsissään käännellyt tietää, purkaminen on helpompaa kuin kokoaminen.

Saati sitten korjaaminen.

• • •

Somen ja sen algoritmien mukana on hävinnyt viimeinenkin häive humanistisen sivistyksen ilta-auringosta. Sen on korvannut luokittelu, jossa samanmielisille on eri säännöt kuin erimielisille, ja hiukankin erimielinen on paperinukkemainen epäihminen, vihollinen, demoni. Ohipuhumisesta on tullut hyve.

Keskustelu ei etene, koska sitä ei käydä.

Vaihtoehdot eivät ole täysi relativismi ja yhden totuuden totalitarismi. Vastakkain eivät ole pöhkösentrismi ja edgyily äärimmäisyyksiin äärimmäisyyksien vuoksi. Meidän ei tarvitse valita ruton ja koleran välillä ennen kuin joudumme valitsemaan ruton ja koleran välillä.

Vaihtoehdot eivät ole täysi relativismi ja yhden totuuden totalitarismi.

Uskoakseni tarvitsisimme vain hiukan epävarmuuden sietoa sekä psyykkisesti kypsän käsityksen toisten ihmisten rajoista ja autonomiasta.

Maailmankaikkeudessa ei ole kahta ihmistä, jonka kokemukset ja näkemykset olisivat täysin yhteneväiset. Tällainen tyhmempi tyttö voisi ajatella, että sepä juuri on hienoa. Ei kai jokaiselle ihmiselle kuuluvan peruskunnioituksen edellytyksenä voi olla totaalinen samanmielisyys? Voiko keneltäkään vaatia enempää kuin että hän vilpittömästi ja parhaan taitonsa mukaan kertoo, millaisena maailma hänelle tästä uniikista pisteestä käsin näyttäytyy?

Miksi juuri eroavaisuuksista on tullut niin vaarallisia?

Miten kukaan voi todella lähestyä ketään ellei ensin paikannu johonkin?

Missä syntyy uutta ellei sillä matkalla, jolla emme vielä tiedä, minne päädymme?

• • •

Emilia Männynvälin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Kärsimyksen tuolla puolen (14.8.2023)

Tulesta ja nälästä (14.10.2023)

Kuolleet lehdet – avain, periferia ja lupalappu (22.1.2024)

Emilia Männynväli (ent. Kukkala) on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija ja kriitikko,  joka työskentelee parhaillaan Kansan Uutisten toimituspäällikkönä. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat esseeteos Toiste en suostu katoamaan (2023) ja romaani Kaiken jälkeen (2021).

Kuva: Nauska