Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta.

Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.

Aikakaudesta riippuen myös ruumiin riesat ovat saaneet runollista tai filosofista hehkua: milloin kuppa, milloin keuhkotauti. Tuberkuloottinen runoilija on kirjailijakuvastomme peruskauraa. Ja mikäpä siinä, tuberkuloosi oli aikanaan yleinen kuolinsyy. Mutta on jotensakin kieroutunutta, miten kärsimysmyytillä on jälkikäteen päädytty oikeuttamaan myös taiteilijoiden taloudellista kurjuutta.

On jotensakin kieroutunutta, miten kärsimysmyytillä on jälkikäteen päädytty oikeuttamaan myös taiteilijoiden taloudellista kurjuutta.

Olisiko Vala parantunut, jos hänellä olisi ollut varaa parempaan hoitoon? Tai olisiko hän paremmissa olosuhteissa edes sairastunut? Tubiin toisaalta kuolivat taloudellisesti turvatumpaa elämää eläneet Södergran ja Harmajakin. Mutta olisivatko hekään niin tunnettuja ilman nuorena nukkumistaan?

Ihmiskunnalla on kumma tapa arvostaa taiteilijoitaan vasta, kun heidät on menetetty.

Pieniä signaaleja tästä kummallisesta uhrineuroosista luopumisesta on onneksi jo havaittavissa. Esittävissä taiteissa ei ole enää mikään itsestäänselvyys, että sadistiselle ohjaajalle pitäisi alistua minkään ”elämään suuremman” nimissä. Ajatuksesta on tullut naiivi ja tunkkainen.

• • •

Myyttiä kärsimyksen ja hyvän taiteen yhteydestä tekohengitetään kuitenkin yhä. Sipilän hallituksen aikaan sanottiin, että nyt tulee hyvää punkkia. Niin kuin tulikin, mutta niin oli tullut myös edellisen hallituksen aikana, ja tuli seuraavankin. Mikä ankean reaktiivinen tapa hahmottaa taidetta!

Samankaltaista myyttiä on elätelty myös hiphopista, sen juurista puhumattakaan. Että olihan orjuudella puolensa, ainakin meillä on nyt hyvää jazzia – ikään kuin sekin olisi olemassa sorron ansiosta eikä siitä huolimatta.

On hirveän julmaa yhtäältä odottaa taiteilijalta kärsimystä ikään kuin hintana taiteesta, toisaalta palauttaa hänen taiteensa siihen. Ei kukaan ole lahjakas ja aikaansaava taiteilija kärsimystensä vuoksi, vaan niistä huolimatta. Kunnia sille, kenelle se kuuluu!

Maryan Abdulkarim viittasi tähän ilmiöön takavuosien Ylen kolumnissaan (4.9.2018). Hän kirjoitti, etteivät esimerkiksi Aretha Franklinista tehneet taiteilijaa ne hirvittävät kärsimykset, joita hän kohtasi, vaan ne ihmiset, jotka auttoivat kovia kokenutta lasta. ”Mistä hän sai voimansa ja kuka sen mahdollisti?” Se on kiinnostavaa. Kukaan ei selviä traumoistaan yksin, Abdulkarim huomauttaa.

Tähän halusin keskittyä esseeteoksessani Toiste en suostu katoamaan. Kirjoitan mieluummin siitä, mikä on pitänyt minut hengissä kuin siitä, mikä on yrittänyt tappaa minut.

”Vincent van Goghin taiteen mahdollisti veli, joka välitti”, kirjoittaa Abdulkarim.

Voisimmeko puhua joskus siitä? Voisimmeko puhua vanhgoghien veljistä?

• • •

Vaikeinta on, jos sadisti asuu oman pään sisällä.

Jos on joutunut rakentamaan kotinsa suruun, elämän keveys on epäilyttävää. Niin tuskallista ja tuhoisaa kuin kärsimys onkin, on myös pelottavaa menettää se. Olisiko enää tarvetta tehdä taidetta, jos kerta kaikkiaan olisi vain kovin onnellinen ja tyytyväinen? Miksi sitten edes pyrkisi mihinkään? Luomisen ilosta? Siis niinku mistä?

Jos valinta tehdä taidetta olisi aidosti vapaa – mitä se ei ole, kuten olen päätynyt Antti Nylénin tavoin ajattelemaan – niin tekisin aivan jotain muuta kuin kirjoittaisin. Jotain ruumiillisempaa, jotain todellisempaa, jotain merkityksellisempää. Lapioisin hevosenpaskaa, vaikkapa.

Mutta mitä jää ”luovalle ihmiselle”, joka luopuu luomisesta?

On tosin sanottava, että jo ”luova ihminen” -sanapari nostaa oksennuksen kurkkuun. Se antaa ymmärtää, että olisi jokin luovien ihmisten rotu ja sitten näiden banaalien epäluovien, vaikka ”elollisten olentojen kaikki toiminta on designia maailman elävässä lihassa”, kuten Emanuele Coccia kirjoittaa Kasvien elämässä. Luomista se on lannankin luominen. Ja uusien ihmisten.

Puhun mieluummin levottomasta ihmisestä.

Ja tämä on kauhistuttavaa: vaikka vastustan jyrkästi ajatusta, että taide vaatisi tekijän kärsivän, minun on vaikea uskoa tyytyväisyystaiteen olemassaoloon. Synkkyys tuntuu intuitiivisesti merkityksellisemmiltä, autuus tuntuu uhkaavan sitä. Mitä nyt kertoa siitä tilasta käsin, ja ennen kaikkea miten, kun on hyvässä kohdassa itsensä kanssa, eikä mikään maailmassa ahdista?

Minun on vaikea uskoa tyytyväisyystaiteen olemassaoloon.

Onko ainakaan kirjallisuus lopulta muuta kuin jaettua ahdistusta, surua ja melankoliaa? Mitkä ovat ilosta, nautinnosta ja tyyneydestä kummunneen taiteen mahdollisuudet koskettaa? Eikö kiinnostavin taide käsittele aina tavalla tai toisella säröjä, jaettuja kipuja ja häpeää? Eikö kaikki taide ole lopulta vain yksi tapa tulla toimeen kuoleman todellisuuden kanssa – joko viihtyen, etäännyttäen tai siihen uppoutuen, sille omistautuen? Mikä hyvässä, elämässä ja hyvässä elämässä kiinnostaisi?

On kuitenkin iso ero siinä, onko kärsimys taiteen aihe vai odotetaanko taiteilijan kärsivän, yhä nykyäänkin, taidetta tehdessään.

Tätä ei saisi kysyä: saako taiteilija edes parantua? Saako hän voida hyvin?

Ehkä ajatus kärsimyksen välttämättömyydestä juontaa osaltaan juurensa kristinuskosta, jossa vasta suunnattoman kärsimyksen kautta saatiin vapahdus. Useinhan tulkinnassa korostuu juuri veriuhrin välttämättömyys eikä niinkään se, että tämä uhrihomma on jo hoidettu. Kenenkään ei tarvitse enää ryhtyä.

• • •

Todennäköisesti meillä on vähemmän, ei enemmän, hyvää taidetta kärsimyksen vuoksi. Paljon kärsineet levottomat ihmiset ovat todennäköisemmin rikki ja sekaisin kuin suuria taiteilijoita. On poikkeuksellista, jos kärsimyksistään huolimatta kykenee luomaan tähän maailmaan jotain merkityksellistä. Mutta kärsimys ei ole poikkeuksellista eikä sitä varsinkaan tule kiittää hyvästä taiteesta.

Todennäköisesti meillä on vähemmän, ei enemmän, hyvää taidetta kärsimyksen vuoksi.

Mielenterveys- ja päihdeongelmat, sairaudet, väkivalta ja köyhyys ovat usein sietämättömiksi käyviä inhimillisiä taakkoja, joita pitäisi keventää, ei romantisoida. Makaabereinta on, jos riippumatta näistä mahdollisista aiemmista taakoista taiteilija laitetaan kärsimään vielä niiden päälle. Pilkataan, ivataan ja riisutaan ihmisyydestä.

Sinéad O’Connoria ei olisi tarvinnut laittaa kärsimään vielä lisää siksi, että hän välitti muiden kärsimyksistä enemmän kuin omistaan.

Niin taiteessa kuin politiikassakin juututaan usein väittelyyn siitä, onko kärsimyksen vai nautinnon estetiikka kiinnostavampaa. Minua kiinnostaa se, mitä on niiden takana.

Emilia Männynväli on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija ja kriitikko. Häneltä ovat ilmestyneet esseeteos Toiste en suostu katoamaan (2023), romaani Kaiken jälkeen (2021) ja yhdessä Pontus Purokurun kanssa kirjoitettu Luokkavallan vahtikoirat -tietokirja (2016). Männynväli tekee Syndikaatti-podcastia yhdessä kirjailija Laura Gustafssonin kanssa.

Kuva: Nauska