”Ihminen voi vallan hyvin elää tietämättä totuutta, mutta jos häneltä viedään myytti, elämä kadottaa kaiken merkityksensä”, provosoi Valdur Mikita Lingvistinen metsä -teoksessaan. Kaltaistani totuuteen obsessoitunutta sielua väite pöyristyttää. Siksi haluan ajatella, että myyttien totuudet ovat laadultaan toisenlaisia. Niitä on lähestyttävä intuitiivisesti.

Sain tästä erinomaisen oppitunnin 13 vuotta sitten, kun olin katsomassa Aki Kaurismäen Le Havrea silloin vielä amiksessa opiskelevan teini-ikäisen pikkusiskoni kanssa. Loppukohtaus, jossa kuolemansairasta Arlettya esittävä Kati Outinen yhtäkkiä pyörähteleekin keltaisessa mekossa auringonpaisteessa, jätti minut hämilleni. Siskon mukaan sen merkitys oli päivänselvä.

”Keltainen kuvaa sairautta, Arlettyn ruumis yhteiskuntaa, joka parantui, kun ne alkoivat huolehtia toisistaan.”

• • •

Aki Kaurismäen uusin elokuva katsotaan näin: sanotaan, ettei hän voi enää paremmaksi panna, ollaan väärässä. Tämähän on kiusallista, koska näin ikään kuin kuuluu käydä. Voisi sitä tietysti muina edgelordeina kuvainraastaa koko miehen väsyneenä nostalgiana. Mutta se vasta väsynyttä olisi.

Pidän mieluummin pateettisen sieluntilani. Kuolleiden lehtien jälkeen olin nimittäin vakuuttunut, että nyt tiedän, mistä sekä Kaurismäen leffoissa että elämässä on kysymys. Elämän idea unohtui tietenkin vielä samana iltana, mutta ensin mainitusta jäi jäljelle muutama ajatuksenriekale.

Ensinnäkin: Kuolleet lehdet on avain Kaurismäen koko aiempaan tuotantoon.

Kuolleet lehdet on rautalanka, ratakisko (siltä varalta, ettei rautalanka riitä) ja massiivinen valurautainen yleisavain Kaurismäen koko aiempaan tuotantoon. Siinä pelkistyvät ja kiteytyvät teemat, joita ohjaaja on käsitellyt läpi tuotantonsa: ihmisen osa kapitalismissa, solidaarisuus ja rakkaus. Avainkohtia oikein alleviivataan: tämä on tärkeää, tämä on totta.

Asiat ovat, eivät ole olevinaan. Se tekee elokuvasta enemmän kuin elokuvaa.

• • •

Toisekseen: Kuolleet lehdet on periferia kaupungin sisällä.

Ja periferia on kulttuurin elinehto, kuten Valdur Mikita Lingvistinen metsä -teoksessaan esittää. Jos periferia häviää, ei ole mistä hakea. Periferia sekä fyysisenä reuna-alueena että mielen tilana (sic) on paikka, jossa on tilaa. Se on myös paikka, josta nähdään tarkemmin, matkan päästä: se auttaa hahmottamaan ajankulua, suhteellistamaan asioita.

Kuolleet lehdet luo, Kaurismäen elokuville tyypillisesti, periferian kaupungin sisälle. Se luo rinnakkaistodellisuuden, jossa kyllä tunnustetaan samat murskaavat lainalaisuudet ja polttavat ongelmat kuin vallitsevassa todellisuudessa, mutta jossa on myös happea jollekin aivan muulle, ja happea varjojen toisille. Merkityksellistä on yhdessä jaettu, kehnokin, ateria. Pelkistetty dialogi viitoittaa tietä sanoittamattoman äärelle.

Mikitan mukaan nykyajasta puuttuu historiaan, mutta etenkin tulevaisuuteen, suuntautuvaa perspektiiviä. Ihminen kykenee hahmottamaan parhaimmillaankin vain noin kymmenentuhatta vuotta taaksepäin – maanviljelyksen eli tuntemamme kulttuurin alkuaikoihin – mutta hänen pitäisi kyetä katsomaan saman verran myös eteenpäin.

Miten kuvittelemme ratkovamme maailmanlaajuisia ongelmia, kun kirjat kuolevat kvartaalissa, ja kymmenkunta vuotta sitten on muinaisuutta? Mihin kiinnitymme, kun eilinen muuttuu arvottomaksi ja huominen mahdottomaksi? Mitä kannamme huomiseen, mikä on aarteemme ja mistä saamme voimamme? Muistojemme lehdet ovat totisesti kuolleet, kun nostalgiaksi riittää yli viisi vuotta vanha ultrapikamuotivaatekappale.

Perspektiivi on sadoissa vuosissa.

Se, että Kuolleissa lehdissä ovat suloisesti sekaisin niin lättähatut (junat ei junnut), Ukrainan sota kuin nettikahvilakin, ei ole päälleliimattua eikä epätarkkaa. Se kertoo vain, että perspektiivi on sadoissa vuosissa. Tapahtuma-aika on suurin piirtein ”teollistumisen ja maailmansotien jälkeinen aika”. Muinaishistorian vuodet 2004 tai 1974 eivät lopulta ole niin kaukana vuodesta 2024.

Mikitan mukaan globalisaatio on kolonisoinut kokemuksen ihmisenä olemisesta. Siksi siis taideterapiat, pyhiinvaellukset, jooga ja muu uushengellisyys, hän kirjoittaa. Ihmiset hakeutuvat alitajuisesti kohti periferiaa, jota ei fyysisenä paikkana ole enää olemassa. Periferiasta haetaan yhteyden kokemusta: sekä itseen, toisiin että ympäröivään todellisuuteen. Tilan periferia haetaan horisontaalisesta, mielen vertikaalisesta.

• • •

Kolmanneksi: Kaurismäen elokuvat ovat lupalappu.

En usko, että estetiikka tai edes nostalgia on merkittävin syy sille, miksi ihmiset viehättyvät Kaurismäen elokuvista. Asia on näin: Kaurismäen elokuvat ovat urbaanille nihilistille kuta kuinkin viimeinen sosiaalisesti hyväksytty tapa liimautua siihen muinaiselta tuoksahtavaan humaaniin hupsutukseen, että ihminen ennen taloutta.

Jopa elokuvien työläisiä rohjetaan sympatisoida. Elokuvien sisäistekijä ei piiloudu lukuisten metakerrosten alle: sanoman hyväksyneen katsojan ei tarvitse pelätä, milloin matto vedetään alta – että tää oli vaan tällanen ironinen läppä, hehheh. Asiat ovat, eivät ole olevinaan. Se tekee elokuvasta enemmän kuin elokuvaa.

”Ihmiset pakenevat kulttuuriin sitä, ettei heillä ole enää perhettä eikä läheisiä; mitä hauraammiksi ihmissuhteet muuttuvat, sitä tärkeämpää on ’kulttuuri’”, provosoi Valdur Mikita.

Kysymyksestä riippumatta kulttuurituote Kuolleiden lehtien vastaus on läheiseksi asettuminen.

• • •

Emilia Männynvälin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Kärsimyksen tuolla puolen (14.8.2023)

Tulesta ja nälästä (14.10.2023)

Emilia Männynväli (ent. Kukkala) on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija ja kriitikko,  joka työskentelee parhaillaan Kansan Uutisten toimituspäällikkönä. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat esseeteos Toiste en suostu katoamaan (2023) ja romaani Kaiken jälkeen (2021).

Kuva: Nauska