Esitän alkuun kysymyksen, joka on niin irrelevantti, että se on kiinnostava.

Mitä jos Tommy Lee Jonesin sijaan luonnonmullistuselokuva Volcanoa (1997) olisikin tähdittänyt vuonna 1983 menehtynyt suomalaisrunoilija Pentti Saarikoski?

Tämä oli vain yksi kieroutuneista mielikuvitusleikeistä, joita esitin tekoäly Midjourneylle puolijoutilaana lauantaipäivänä. Pyysin tietysti myös kuvan itsestäni ja naisystävästäni vanhan galicialaiskaupungin rannalla käsi kädessä Henri de Toulouse-Lautrecin maalaamana sekä realistisen valokuvan säveltäjä Maki Kolehmaisesta hot dogin sisällä.

Syy kummalliseen iloitteluuni oli se mikä aina joutavanpäiväisyyksien takana on. Koska minä voin tehdä niin. Ja koska Midjourney toteuttaa sen. Maki Kolehmaisen kuvasta tosin ei tullut kovinkaan hyvää.

Todellisuuden reunoja hämärretään edelleen.

Tänä vuonna julkaistu viides, vielä betavaiheessa oleva versio, alkaa olla jo niin uskomaton, että todellisuuden reunoja hämärretään edelleen. Kun Midjourney-harrastajien omassa keskusteluryhmässä joku postaa kuvia Timothy Learyn lysergisestä kodista kuin se olisi kuvattu vuonna 1968, toinen keskustelija toteaa, ettei enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Aiemmat versiot olivat tehneet ihmisistä vähän jotain sinne päin. ”Eräänlaisia Wish- tai AliBaba -paketteja todellisuudesta”, kuten eräs kommentoija kuvaa. Siis todellisuutta huonompia.

Mutta nyt viidennessä versiossa Timothy Leary näyttää Timothy Learylta. Ja Judy Dench uudessa Terminator-elokuvassa todella näyttää Judy Denchiltä uudessa Terminator-elokuvassa.

Hämmästyttävää. Kiehtovaa. Vähän ahdistavaakin.

• • •

Suurin ongelma tekoälyn kuvatyöstössä ei ole niiden hengettömyys, vaikka olen huomannut kuvataiteilijoiden näin huomauttavan sosiaalisessa mediassa.

Useampi tuttuni kokee ymmärrettävää eksistentiaalista pelkoa oman ammattinsa ja omakuvansa takia. Entäpä jos Midjourney osaa tehdä kaiken paremmin kuin minä? Siksi sen on pakko olla hengetön. Minähän olen lihaa ja verta, se vain sähköä ja koodia.

Paljon vaarallisemmaksi aihe saadaan, kun mietitään yksityisyyttä. Tekoäly aikoo riisua sinut kaikesta ja rakentaa uudelleen millä tahansa halutulla tavalla. Joudumme mitä luultavimmin miettimään tulevaisuudessa yksityisyyden rajoja uudelleen. Midjourney tai sen tulevat kilpailijat voivat sijoittaa kenet tahansa uskottavasti aikuisviihde-elokuvaan tai syömään räkäänsä omissa häissään.

Tekoäly aikoo riisua sinut kaikesta ja rakentaa uudelleen millä tahansa halutulla tavalla.

Kun samaan aikaan videokamerat pienentyvät näkymättömiksi lentäviksi objekteiksi, todellinenkin intimiteettimme horjuu. Kuka vain voi pian kuvata missä tahansa mitä vain kaikille, joita vain kiinnostaa. Kenet tahansa voidaan sijoittaa mihin tahansa viitekehykseen. Timothy Leary voi olla kotinsa sijasta asettamassa studiossa Amerikan lippua kuuaiheisiin lavasteisiin.

Julkimon konsepti alkaa myös horjua. Julkkis on henkilö, jonka mahdollisimman moni kuvittelee tuntevansa jollain tasolla. Entäpä, jos häntä ei edes ole, vaan hän on vain Midjourneyn kehittämä hahmo, jota voidaan haastatella televisiossa ja joka seikkailee meemeissä.

Entäpä poliitikot? He voivat tehdä Midjourneyn maailmassa mitä tahansa eikä se näytä enää edes niin kömpelöltä kuin Putinin takavuosien photoshoppailut.

Jos meidät on mahdollista kopioida, olemmeko enää ihmisiä? Midjourney pakottaa meidät haastamaan itsemme äärirajoille saakka, mutta tällä kertaa siinä ainoassa asiassa, jossa meillä on ylilyöntiasema, inhimillisyydessä.

Muiden tekoälyjen tapaan Midjourney apinoi inhimillistä olemassaolevaa. Se matkii jotain, jota jo on. Se yhdistelee loputtomia arkistoja ja toisaalta myös itse jo aiemmin luomaansa materiaalia. Se käyttää hyväkseen miljoona oikeiden taiteilijoiden luomia töitä muodostaakseen omat kuvansa.

Ihmiskunnan on syytä pitää huolta omasta inhimillisyydestään.

”Rakkauden hoitavat koneet jos meitä ei kiinnosta”, runoilija Tommi Parkko kirjoitti parikymmentä vuotta sitten. Ymmärtääkseni tekoäly ei vielä onnistu luomaan vaikutelmaa aidosta välittämisestä. Jotta se ei koskaan pääse niin pitkälle, minusta tuntuu, että ihmiskunnan on syytä pitää huolta omasta inhimillisyydestään.

Olla siis jotain muuta kuin kone. Olla aito, kopioimaton ja yllättävä. Olla kumppanin kanssa oikeasti rannalla käsi kädessä, vaikka sitten Galiciassa tai jossain uskottavammassa paikassa. Jollain sellaisella tavalla, jota kone ei osaa keksiä.

• • •

Ville Hytösen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

”Uudenvuodentoivomus isovenäläisen aamusameuden hälvenemisestä” (23.1.2023)

”Kotikirjastoni on linnani” (12.11.2022)

”Flow ei ole vain klisee, vaan elämän merkittävin toistuva hetki” (10.10.2022)

”WC-kulttuuri kertoo jotain suhtautumisesta itseen ja toiseen” (11.8.2022)

Ville Hytönen on Virossa asuva kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja sekä Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat romaani Johannes-Andreas (Like 2022), lastenkirja Ötökkämaan ihmeet (Tammi 2022) sekä esseekokoelma Grand Tour (Tuuma 2022).

Kuva: Jyri Pitkänen