Jokainen, joka on käynyt neuvostoliittolaisessa miestenhuoneessa, tietää mistä tässä tekstissä on kyse. Eikä sen tarvitse olla edes neuvostoliittolainen, post-sovjetti pikkula sopii yhtä lailla.

Ikimuistoisin neuvostovessakokemukseni oli jossain keskellä Karatšai-Tšerkessiaa oleva pysähdys kymmenen tunnin bussimatkan jälkeen. Koko kalmukeista, tšerkesseistä ja Sotšin venäläisistä täynnä oleva, saunaksi kuumennut Ikarus-bussi tyhjentyi aaltopeltikopin äärelle, jossa viitisenkymmentä rakkoaan ja suoltaan pidätellyttä entistä neuvostokansalaista tai näiden jälkipolvea tyhjensi itsensä.

Tänä päivänä näitä viehättävyyden vastakohtia voi löytää kätevimmin rajan takaa Karjalan pikkukaupungeista. Kun ajaa magistral 10:ltä hieman sivuun, tai jos suuntaa Petroskoin tai Viipurin keskustan ei-hienoimpien ravintoloiden ja hotellien yleisiin vessoihin. Itse Virossa asuvana saatan löytää näitä Narvasta tai Paldiskista.

Home, huolimattomuus, välinpitämättömyys. Nämä kaikki muuttuvat vahvaesanssisiksi odööreiksi jälkineuvostoliittolaisessa tuoksumaailmassa.

Home, huolimattomuus, välinpitämättömyys. Nämä kaikki muuttuvat vahvaesanssisiksi odööreiksi jälkineuvostoliittolaisessa tuoksumaailmassa. Neuvostoliitossa aikuiseksi kasvanut kirjailija Kätlin Kaldmaa kuvaakin sosialistisen tyhjentymisen välinettä näin: ”Neuvostoaikaiset toiletit eivät olleet toiletteja vaan käymälöitä. Joskus sekin oli liikaa sanottu.”

Hänen yhdessä tyttärensä Hanneleele Kaldmaan kirjoittamassa teoksessa Kaksi rakkaustarinaa (2020) äidin muistot maaseutukoulujen ideologisesti tasa-arvoisista vessoista kertovat jäätyneistä kumpareista, maakivisistä lattioista, väliseinien puuttumisista ja jatkuvan kylmän tuulen aiheuttamista munuaisaltaantulehduksista.

Betonista valettuja koppeja, lattiassa aukko. Ovi, jota ei saanut kiinni tai joka oli niin likainen, ettei siihen voinut koskea. Ovesta kurkkivat naiset ja miehet. Kuten Kaldmaan teoksessa sanotaan, neuvostoihminen paskantaa siellä, missä rakentaja käskee.

Tuolla tuhottoman pitkällä matkalla jossain Karatšai-Tšerkessiassa olin tietysti viimeisten joukossa ja siinä vaiheessa oli jo parempi pitää ovea vain auki ja yrittää virtsata vessasta vyöryvän lietteen päälle. Hävetti, mutta toisaalta se palautti mieleen jotain olennaista wc-kulttuurista.

• • •

Slovenialainen filosofian megatähti Slavoj Žižek on tunnettu pyttyvertauksestaan, jossa hän selittää saksalaisen, ranskalaisen ja anglosaksisen ajattelun eroja. Hänen mukaansa perinteisessä saksalaisessa wc:ssä viemäriin johtava aukko on mahdollisimman edessä, jotta sinne tuotettu materiaali muistuttaisi meitä mahdollisimman pitkään hajujen muodossa itsestään. Sen sijaan ranskalaisessa wc:ssä reikä on takana, jolloin ulosteet katoavat mahdollisimman nopeasti.

”Amerikkalainen (anglosaksinen) sen sijaan esittelee synteesin, välimuodon näiden kahden välillä”, Žižek selittää. Hänen mukaansa WC-allas on täynnä vettä niin, että uloste kelluu näkyvästi, muttei kuitenkaan niin, että se haittaisi esimerkiksi hajullisesti.

Saksalaisten lähtökohta on reflektiivinen perusteellisuus, ranskalaisten vallankumouksellinen kiireisyys ja anglosaksien utilitaristinen pragmatismi.

Psykoanalyyttisesti vaikuttunut Žižek väittääkin, ettei eroissa voi ajatella olevan mitään käytännöllistä syytä, vaan ne rakentuvat ideologisiin kärjistyksiin siitä, miten ulosteisiin pitäisi suhtautua. Hänestä saksalaisten lähtökohta on reflektiivinen perusteellisuus, ranskalaisten vallankumouksellinen kiireisyys ja anglosaksien utilitaristinen pragmatismi.

”Poliittisesti tämä kolmikko voidaan lukea saksalaisena konservatismina, ranskalaisena vallankumouksellisena radikalismina ja englantilaisena liberalismina”, Žižek kirjoittaa teoksessaan The Plague of Fantasies (1997). Hänestä WC-käyttäytyminen paljastaa ihmisen kulttuurisesta perimästä sen, pohtiiko hän poistotuotteitaan moniselitteisellä ja mietiskelevällä tavalla, haluaako hän päästä eroon niistä mahdollisimman nopeasti vai ajatteleeko hän niitä pragmaattisesti ja haluaa hävittää ne asianmukaisella tavalla.

Entäpä sitten venäläiset vessat, ne joista aluksi kerroin? Pietarilainen kirjailija Andrei Astvatsaturov antaa siihen vastauksen: ”Patrioottivessa on metafyysisesti täyttynyt jonkinlaisesta sisäisestä euraasialaisesta lämmöstä. Se on aina saastainen, ja sen vuoksi vierailijan ei ole lainkaan välttämätöntä tunkeutua pyhän aukon luokse.”

Patrioottisessa venäläisvessassa tarpeensa voi tehdä minne vain haluaa.

Astvatsaturovin mukaan patrioottisessa venäläisvessassa tarpeensa voi tehdä minne vain haluaa. ”Näin realisoituu myös se vapauden periaate, jota ortodoksisen uskon teoreetikot meille jatkuvasti tolkuttavat”, hän kirjoittaa.

Ikarus-bussiin palatessani saatoin itsekin väittää, että venäläinen isänmaallisuus lieneekin suoraa jatkumoa neuvostoajoista. Välinpitämättömyys toisten koskemattomuudesta, mukavuudesta ja omaisuudesta näkyy tänäkin päivänä hyökkäyssodassa Ukrainassa.

Ville Hytönen on Virossa asuva kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat romaani Johannes-Andreas (Like 2022), lastenkirja Ötökkämaan ihmeet (Tammi 2022) sekä esseekokoelma Grand Tour (Tuuma 2022).

Kuva: Jyri Pitkänen