Kaulastani löytyi huolestuttava kyhmy. Selvittelin asiaa kuukauden päivät ja keskustelin prosessin eri vaiheissa useiden lääkäreiden kanssa. Parillakin vastaanotolla kävi niin, että nyökyttelin lääkärin puheille, mutta jälkeenpäin olo oli hämmentynyt. Minkä diagnoosin olin siis saanut? Jos asiasta oli epäselvyyttä, mitkä olivat eri vaihtoehdot? Mitä tapahtuisi seuraavaksi?
Huomasin, että mitä epävarmemmalta lääkärit vaikuttivat, sitä enemmän vaikeita sanoja he lisäilivät pitkiin lauserykelmiin. Niistä muodostui merkityspuuro, jossa struumat, subakuutit tyreoidiitit ja CRP-arvot eivät asettuneet keskenään selkeään suhteeseen saati tärkeysjärjestykseen.
Tuntui, ettei lääkäreiden tavoitteena aina ollut ymmärrykseni lisääminen vaan sen vaikutelman varjelu, että lääkäreillä ymmärrystä oli.
Epävarmuus ei olisi minua haitannut; eiväthän lääkärit voi kaikkea tietää. He vain vaikuttivat peittelevän tätä epävarmuutta vakuuttavan kuuloisella puheella.
Tajusin, ettei asia turhauttanut minua vain terveyteni tähden. Hämäykseltä tuntuva kommunikaatio meni tunteisiin myös siksi, että ilmiö vaivaa minua omalla alallani, taiteen kentällä.
Myös kriitikot ja kirjailijat pakenevat vaikeaan kieleen selkeyden kustannuksella. Ero on vain siinä, että lääkärin työssä oikea diagnoosi on viestintätaitoja tärkeämpää – mutta taiteessa ja taidekeskustelussa tarkka kommunikaatio on työn pääsisältö.
• • •
Kyllä, kuulun siihen koulukuntaan. Koulukuntaan, jolla on vähän juntti maine, etenkin akateemisissa piireissä. Suorasanaisuuden koulukuntaan.
Me suorasanaisuuden koulukunnassa ajattelemme, että kriitikot pukevat turhan usein keskeneräistä ajattelua mukaälykkääseen ilmiasuun. Että runoilijoilta saa joskus kysyä: mitä siis tarkoitat tällä?
Yksinkertaisuuden vaatimus on johtanut väärinkäsitykseen, että koulukuntamme vastustaisi vaikeaa, kunnianhimoista ajattelua.
Ajattelemme, ettei kannata kirjoittaa ”fragmentaarinen”, sillä tilalle käy ”sirpaleinen”, jonka ymmärtää useampi. Virkkeiden kannattaa olla lyhyitä, ja erikoislupa pidentämiseen myönnetään vasta, jos ajattelu tai rytmi sitä ehdottomasti ja poikkeuksellisesti vaativat.
Koulukunnan tärkein mantra kuuluu näin: yksinkertainen on kaunista.
Yksinkertaisuuden vaatimus on johtanut väärinkäsitykseen, että koulukuntamme vastustaisi vaikeaa, kunnianhimoista ajattelua. Asia on juuri päinvastoin. Himoamme kiintoisaa ajattelua, mutta vaikea kieli ja sanasto usein hämärtävät sitä.
Esimerkistä käy Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista. Arvostan Ylikangasta tavattomasti, olen seurannut hänen kirkasta ajatteluaan Luutii-blogin alkuajoista asti. Tämä kritiikki kuitenkin vilisee erikoissanastoa, ja oraalle jäävien ajatusten rönsystä tulee ennemmin mieleen ansiokkaan esseen luonnos kuin lopulliseen muotoonsa kiteytynyt lehtiarvio.
Toisaalta kritiikissä sanotaan yksinkertaisia asioita aika vaikeasti: ”Mutta romaanin massiivisuus on materiaalinen tosiseikka. Teoksen maksimalismi koettelee lukusopimusta, sitä sanatonta liittoa, jonka lukija tekee kirjan kanssa.”
Koulukuntani puolesta kysyn, eikö saman voisi ilmaista näin: ”Romaani on valtava, ja siksi sen lukeminen on työlästä”? Karsittu kieliasu paljastaisi ydinajatuksen ja lisäisi tilaa sen kehittelylle.
Lukijana minulle jäi kritiikistä samanlainen olo kuin lääkärin vastaanotolta poistuessani: olennaisen tuntuista tajunnanvirtaa, mutta olisipa sitä avattu minulle!
• • •
No, en itse ole koulukuntani kunniakkain edustaja. Hämärä ilmaisu lirkuttelee minua tämän tästä puoleensa. Olen löytänyt siihen kolme syytä.
Vaikea kieli houkuttelee etenkin silloin, kun sanottava ei ole vielä hahmottunut. Tekee mieli sohia vähän joka suuntaan, hioa kielen pintaa. Toivoa, että teksti ”menee läpi”. ”Kyllä siitä jo tajuaa.”
(Kirjoitusvinkki. Jos huomaat ajattelevasi tekstistäsi, että ”kyllä siitä jo tajuaa”, jatka työstämistä, kunnes huomaat ajattelevasi: ”No nyt siitä tajuaa!”)
Annoin vaikealle ilmaisulle periksi joissakin Kolme maailmanloppua -teokseni novelleissa. Kokoelman tyylilaji on absurdi lyhytproosa, joten esilukijoiden oli vaikea vakuuttaa minua siitä, etteivät tekstien merkitykset olleet riittävän kirkkaita. Tapahtumathan olivat absurdeja, tulkinnanvaraisia!
Kumma kyllä eniten kiitosta saivat novellit, joiden teema oli itselleni kirkas jo kirjoittaessa.
On uskomattoman aikaavievää onnistua olemaan selkeä kokonaisen kirjan verran.
Toinen syy langeta sekavaan tekstiin on inhimillinen: kiire. Tarkka ilmaisu vaatii kohtuuttoman paljon aikaa. Tähän kolumniin löysin oikeat sanat reilun kymmenen tunnin yrittämisen jälkeen. Samasta syystä en ole saanut seuraavaa kirjaani valmiiksi neljässäkään vuodessa: on uskomattoman aikaavievää onnistua olemaan selkeä kokonaisen kirjan verran.
Kolmanneksi olen käyttänyt vaikeaa kieltä halusta kuulua porukkaan. Ensimmäisenä vuotenani yliopistolla kirjoitin opiskelijalehti Käkriäisessä, että runoilija Vesa Haapalan ”tyyli nojaa vahvasti lyyriseen proosaan”. Miksi tyylin piti ”nojata vahvasti” mihinkään? Mitä se tarkoittaa?
Kai vain ajattelin, että sillä tavalla kirjallisuuden opiskelijat kirjoittavat, ja jos minäkin kirjoitan, niin sitten käyn sellaisesta. Tuntui tärkeämmältä sopia jengiin kuin puhua runoudesta mahdollisimman osuvasti.
Vaikean kielen lumo kutsuu suorasanaisuuden koulukuntalaistakin, mutta vanhan tutun mantran luo voi onneksi palata: yksinkertainen on kaunista.
• • •
Kaulani kyhmy osoittautui lopulta harmittomaksi kolloidikystaksi. Kilpirauhaseen oli ilmestynyt nesteellä täyttynyt rakkula, jonka lääkäri tyhjensi neulalla.
Ennen toimenpidettä makasin sairaalapedillä ja rohkaistuin kysymään lääkäriltä tyhmän kysymyksen, joka hävetti jo valmiiksi: ”Mutta miksi se on siis tullut siihen?”
Avustava hoitaja naurahti maskinsa takana. Myös lääkäri vaikutti yllättyneeltä, kiusaantuneeltakin. Vastauksen alkuosa ei jäänyt mieleeni, muistan vain sanan ”degeneroituminen”. Sitten lääkäri huokaisi ja sanoi, että joskus kilpirauhaseen vain muodostuu sellaisia. Hän ei osaisi antaa asialle tarkkaa selitystä.
Vastaus oli mielestäni loistava.
• • •
Lue Erkka Mykkäsen aiemmat kolumnit:
Lopeta valittaminen, aloita kirjoittaminen
Erkka Mykkänen on 32-vuotias kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hän on julkaissut kaksi proosateosta, novellikokoelman Kolme maailmanloppua (WSOY 2015) ja romaanin Something not good (WSOY 2018). Tällä hetkellä hänen mieluisin työnsä on Kirjoittamisesta-podcast, jonka hän toivoo innostavan ja lohduttavan kirjoittavia ihmisiä.
Kuva: Emilia Kangasluoma
0
0