Työväenopiston luokkatilassa parikymmentä opiskelijaa tuijotti minua pöydistään hiljaa. Olin 29-vuotias ja opettajana luovan kirjoittamisen peruskurssin ensimmäisellä tunnilla. Valtaosa väestä oli minua selvästi varttuneempaa, vanhempieni ikäistä.
Olisi vähättelyä sanoa, että minua jännitti. Olin nukkunut huonosti viikkoja, koska en tiennyt, miten selviäisin kurssista. Öisin haaveilin sähköpostista, jossa kerrottaisiin, että kurssille ei tullut riittävästi ilmoittautumisia. Vatsa oli kuralla.
Käynnistin tunnin kertomalla jännityksestäni. Ajattelin, että se laukaisisi tilanteen ja rentouttaisi opiskelijatkin. Puheeni meni kuitenkin takelteluksi, kunnes eräs opiskelija keskeytti:
”Voisitko ihan kertoa, että kuka oikein olet?”
Rouvan äänensävy paljasti, mitä kaikki ajattelivat – tai minä ainakin. Millainen opettaja ei osaa edes esittäytyä? Ja ennen kaikkea: mikä teki minusta pätevän opettajaksi?
Kiitin kysymyksestä, ja nimeni lisäksi kerroin opiskelijoille olevani maisteri kotimaisesta kirjallisuudesta. Kerroin kirjoittaneeni lehtijuttuja ja julkaisseeni runoja, tietokirjan ja kaksi kaunokirjaa.
En kertonut, että opettamisesta minulla ei ole kokemusta. Että en ole opiskellut pedagogiikkaa kurssin vertaa tai edes vilkaissut sanataiteen ohjaajan opintoja.
Että paperilla en ollut pätevä opettamaan yhtään ketään.
• • •
Lähdin opettajaksi, koska minua kysyttiin. En tarkalleen tiedä, miksi juuri minä sain sähköpostin, mutta ehkä yhdistelmä eri lajien julkaisuista ja toimittajan töistä oli vakuuttava. Meriitistä saattoi käydä myös Kirjoittamisesta-podcast, jossa haastattelen kirjailijoita heidän työstään. Ehkä minusta oli puhuttu ”hyvänä tyyppinä”.
Tehtävä herätti sisälläni kaksi minää: kauhistuneen ja itsevarman. Kauhistunut minä ilkkui pätevyyden ja kokemuksen puutetta. Se sanoi: ”Sinäkö muka!” Itsevarmaa minää ei kiinnostanut, sillä se tiesi, että hommassa oli järkeä. Se sanoi: ”Kuka muu muka!”
Kauhistunut minä ilkkui pätevyyden ja kokemuksen puutetta.
Olin tähdännyt kirjailijaksi kymmenenvuotiaasta asti. Kirjoitin ja luin analyyttisellä otteella. Kävin vuosia kursseilla, joissa opin paitsi kirjoittamista, myös sitä, mikä kursseilla opiskelijan näkökulmasta toimii ja mikä ei.
Esiintymiskokemusta kerryttivät lavarunoesiintymiset ja kirjailijan puhekeikat. Palautetta olin saanut ja antanut muiden kirjoittajien kanssa läpi elämäni.
Paljon kertoi sekin, että usein kirjoittaessani pysäytin kirjoittamisen kirjoittaakseni kirjoittamisesta. Lukiessani sain itseni kiinni selittämästä kuvitteelliselle yleisölle novellin kohtauksen tai dialogin rakenteeseen liittyvää oivallustani.
”Tiedät kyllä, että olet pätevä”, itsevarma minäni sanoi.
”Okei sitten”, kauhistunut minä sanoi. ”Kunhan et mokaa tätä.”
Kauhistunut minä istui olkapäälläni koko ensimmäisen vuoteni opettajana. Kammosin epäpätevyyteni käytännön paljastumista niin paljon, että tein kaikkeni, jottei niin kävisi. Opetuspäivinä jopa hikeni haisi erilaiselta, pistävältä pelolta.
Kauhusta oli hyötyä, sillä se tavallaan varmisti onnistumiseni. Olen nyt opettanut kolme ja puoli vuotta, ja voin sanoa suoriutuneeni töistä pääosin hyvin.
Kaikki kunnossa, siis?
• • •
Ei ehkä aivan.
Viime aikoina olen alkanut jälleen kyseenalaistaa pätevyyttäni. Jokin itseraivatussa polussa ammattiin vaivaa. Itsevarman minäni vastapuolena ei enää ole kauhistunut vaan epäilevä minä.
En saa otetta epäilyni alkusyystä, joten viestittelen aiheesta toimittajaystäväni kanssa. Hänkin on päätynyt ammattiinsa ilman muodollista pätevyyttä.
Sokrates ja Perikles Aspasian opissa. Nicolas-André Monsiau: Aspasie s’entretenant avec les hommes illustres (1800), Pushkin-museo. Kuva: Wikimedia Commons
Ystävä sanallistaa ongelmani hyvin: ”On helppo ja vaarallinen ajatus, että ’pätevyys’ on asia, jonka ihminen voi määritellä itse”, hän sanoo. Ystävä kertoo tehneensä toimittajan töitä vuosien ajan ennen kuin tajusi ensimmäisen kerran lukea Journalistin ohjeet huolella läpi.
Sellainen ei ole ok, sillä tarpeettomia vaaran paikkoja on ollut liikaa.
Itsekritiikkini yltyy, kun juttelen yli kymmenen vuotta kirjoittamista opettaneen kollegan kanssa. Hänen mielestään kirjoittamisen opettajien pedagogisen pätevyyden puute on Suomessa ongelma.
Muissa taiteenlajeissa ollaan kuulemma pidemmällä. Pedagogista ”hyhmää” on liikaa, kollega sanoo.
Pedagogista ”hyhmää” on liikaa.
Mahassani kouraisee. Alan hahmottaa omaa hyhmääni, jota muodollinen koulutus olisi auttanut selkeyttämään. Ehkä se yksi opiskelija ei olisi lopettanut opintoja kesken, jos olisin paremmin hallinnut ryhmäytymisen työkalut? Olisiko se toinen tyyppi saanut palautteestani paremmin kiinni, jos olisin tunnistanut hänen oppimistyylinsä?
Yhtäkkiä oma tunteeni siitä, että olen hyvä, näyttäytyy itsevarmuuden sijaan ylimielisyytenä.
• • •
En halua soimata itseäni liikaa. Opettajan tieni on vasta alussa, eikä mikään estä minua täydentämästä tietojani vastaisuudessa. Muodollinen pätevyys auttaisi varmasti hahmottamaan sokeita pisteitäni ja uhkaavia karikoita.
Epäpätevälle opettajalle rohkaisua tarjoavat myös Liisa Enwaldin sanat teoksessa Luova kirjoittaja. Enwald opetti itse kirjoittamista vuosikymmenien ajan. Hän kirjoittaa kirjallisen opastajan osasta näin: ”Riittää, kun koettaa olla jotain kriitikon ja opettajan, neuvonantajan ja vieressäkulkijan väliltä.”
Ihanan armollista.
Lohtua tuo sanan pätevä kreikankielinen alkumerkityskin. Käsite paradektós ei suinkaan tarkoita hyvää saati erinomaista.
Se tarkoittaa hyväksyttävää, kelvollista.
• • •
Lue Erkka Mykkäsen aiemmat kolumnit:
Lopeta valittaminen, aloita kirjoittaminen
Erkka Mykkänen on 32-vuotias kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hän on julkaissut kaksi proosateosta, novellikokoelman Kolme maailmanloppua (WSOY 2015) ja romaanin Something not good (WSOY 2018). Tällä hetkellä hänen mieluisin työnsä on Kirjoittamisesta-podcast, jonka hän toivoo innostavan ja lohduttavan kirjoittavia ihmisiä.
Kuva: Emilia Kangasluoma
0
0