”Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti.”
– Iida Sofia Hirvonen, Radalla (2022)
Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan. Jossain sanottiin että ihminen ehtii lukea elämänsä aikana keskimäärin tuhat kirjaa. Toiset ovat toki keskimääräisempiä kuin toiset. Muistan cocktailtilaisuudessa kuulleeni kuinka monta hyllymetriä Jörn Donner (1933–2020) luki kuukaudessa. Määrästä kuului esittää hämmästynyttä. Kanye West (1977–) ei lue kirjoja. Hänen mukaansa lukeminen on ”kuin söisi ruusukaalia, yök”. Nykyään ajattelen: en vihaa äänikirjoja, vihaan kapitalismia. Toisin sanoen: vihaan kilpajuoksua kohti pohjaa. Tarkoitan, että pidän äänikirjoista samalla tavalla kuin pidän kofeiini-yliannostuksesta. En kovin usein aja autoa mutta kun ajan autoa, varsinkin kun ajan pitkiä matkoja, kuuntelen äänikirjoja, ja silloin laitan sovelluksen tuplanopeudelle, tinttaan pari tölkkiä energiajuomaa ja painan kaasupoljinta. Toistaiseksi en ole saanut ylinopeussakkoja, mikä on ihme. Tuplanopeudella kuunteleminen ikään kuin pakottaa elimistöni elämään tuplanopeudella, syke nousee kaksi kertaa lepopulssia korkeammaksi, aistit terävöityvät, olen valpas ja keskittymiskykyinen. Papattaessa menemään yliluonnollisella vauhdilla lukijan ääni menettää inhimilliset erityispiirteensä, muuttuu lähemmäs puhdasta informaatiovirtaa. Kuulen, ymmärrän, sisäistän ja prosessoin. Melkein kuin lukisi… mutta ei sittenkään. Kuunteleminen on jotain muuta. Ei jätä tilaa omille ajatuksille. En siedä omia ajatuksiani. Ehkä siksi saan kuuntelemisesta kiksejä. Kuvittelen pystyväni ”ottamaan kirjan haltuun”, mutta en korvaisi hidasta lukemista nopealla kuuntelemisella. Aloin lukea Jon Fossen (1959–) teosta Septologin I–II (2021) ruotsinkielisenä käännöksenä bongattuani pätkän englanninkielisestä käännöksestä Pekka Torvisen (198?–) Instagramista alle vuosi sitten (”ennen ku se oli trendikäst”) ja ihastuin heti tekstin toisteiseen, ajatuksenvirtaa jäljittelevään rytmiin. Septologiassa on jotain elämää hitaampaa, sitkeää, minkä vuoksi en ikinä lähtisi kokeilemaan sellaista äänikirjana. Koko pointti on kierrosten alentamisessa. Aivot pitää tainnuttaa, pakottaa pois arjen temposta. Sydän pitää hidastaa, kuin meditoidessa. Niin ajan rakenne muuttuu. Enkä edes aio sanoa mitään maailmanpolitiikasta! (Kiihtyminen kiihtyy.) Petri Forsell kirjoittaa Tiede-lehdessä (9/2022), että ”maailmankaikkeus koostuu lukemattomista pikkukelloista, joista jokainen näyttää omaa aikaansa.” Myös jokainen kirja on pikkuinen kello, jonka aikaan voi säätää oman mielensä. Kaunokirjallinen teksti syntyy tekijän elämän ajasta, ja on suhteessa elämän rajallisuuteen, kuolemaan, varmaan myös toivoon jättää itsestä jokin jälki, joka viipyisi maan päällä pitempään kuin oma ruho. ”Aika on kaikki, ihminen ei ole mitään; korkeintaan hän on ajan ruho”, sanoi Karl Marx (1818–1883). Hienosti sanottu, vaikka en tajua mitä se tarkoittaa. Ihminen on kuitenkin jotain. Ihmisen pyrkimyksellä on jotain väliä. Ihminen, joka kirjoittaa, tekee sitä eri tavalla kuin tekoäly joka esittää kirjoittavansa. Eletty aika tiivistyy/laajenee. Joskus tekstiä syntyy nopeasti, joskus hitaasti. Mitä tarkoittaa ”työtunti”, mitä on ”tuntipalkka”, kun tekstin syntyminen on edellyttänyt vuosikymmenien elämänkokemuksen? Taiteilijana törmään rahasta puhuttaessa aina instituutioiden kankeaan ja yksinkertaistettuun aika-raha-käsitykseen. Joudun teeskentelemään että itsekin uskoisin palkan olevan suhteessa johonkin mitattavaan ”työmäärään”. Kuka sen sitten päättää, oliko tämä päivä nyt kymmenen tai sadan euron arvoinen? Tuhannen? Miljoonan? Antakaa kaikki rahat mitä on, lupaan käyttää ne viimeistä penniä myöten elämiseen, kyllä siitä jotain taidetta syntyy saatana. Minä vierastan sekä kapitalismin tehokkuusvaatimusta, että anti-kapitalistista laiskottelun ylistystä, en minä halua laiskotella, haluan saada asioita aikaan. Haluan kiihdyttää aivoni Indy 500 -lukemille ja kirjoittaa päräyttävää proosaa.[1] Ja sanoinko jo että haluan laiskotella. Jättäkää minut rauhaan niin olen tehokkaampi kuin ikinä; valvokaa ja mikromanageroikaa olan yli niin en varmasti saa tehtyä yhtään mitään. Mistä minä olin oikein puhumassa? Huomaatteko, kirjoitan tällä kertaa vain ajatuksenvirtaa! Tavoitteeni on saada tämä teksti tunnissa valmiiksi (todellisuudessa kello on nyt 05:23, aivoni sanovat prrrrr, olen editoinut tätä kuusi päivää; en ole kovin nopea kirjoittamaan). Muistaakseni Thomas Mann sanoi Taikavuoren esipuheessa, että se kirja käsittelee sellaista aikaan liittyvää paradoksia, että kun elämässä tapahtuu paljon niin aika tuntuu menevän nopeasti mutta jälkikäteen ajanjakso tuntuu pitkältä, ja vastaavasti, kun tapahtuu vähän, aika menee hitaasti, mutta ajanjakso tuntuu jälkikäteen lyhyeltä. T.M. sanoi myös että kirja pitäisi lukea kahdesti, että sen kunnolla tajuaa. Olen lukenut Taikavuoren vain kerran. Sivuja oli jotain tuhat. Se tuntui pitkältä. Milja Sarkolan (1975–) näytelmässä Jotain toista (2015) sanottiin jotenkin näin: ”Voisin elää niin monta elämää, sinun kanssasi vain yhden”. Kuvittelen ymmärtäväni mitä sillä tarkoitetaan. Virke on kuitenkin järjetön. Jokainen ihminen voi elää vain yhden elämän. Muistan kauan sitten panneeni muistiin, että pitäisi lukea Jaques Derridan (1930–2004) The Gift of Death (1993), siinä käsittääkseni sanotaan jotenkin niin, että elämä saa merkityksensä rajallisuutensa kautta – että valitsemalla tehdä yhtä valitsee olla tekemättä jotain toista, minkä vuoksi se minkä valitsee saa suuremman (absoluuttisen?) painoarvon, tai jotain. Mitä useampaan suuntaan jakaa huomionsa, sen heikommaksi käy kokemus mistään. Mistä tulee mieleen Pyhimyksen (1981–) sanat Ruger Hauer -yhtyeen biisissä Jenkem (2013): ”Mikä muka on vialla kun ei ihminen enää ällisty? Mikä on se kirjainyhdistelmä, joka on rännis nyt?” Amerikkalaisen alt-lit legendan Tao Linin (1983–) kirjassa Leave Society (2021) väitetään että ällistymisen tunne vähenee mitä enemmän aivoissa on prosessoiduista elintarvikkeista saatua glutamaattia. Kuvitelkaa, esiteollisten yhteiskuntien ihmiset elämässä elämiään jatkuvassa trippitilassa, ehkä kaikki tuntui vaan ihan vitun siistiltä! Masennus on temporaalinen sairaus, ajan nyrjähdys. Onko syynä sitten glutamaatti vai Judith Butlerin (1956–) lukeminen, mene ja tiedä! Monia ikäryhmäni suomalaisia mieskirjoittajia tuntuu vaivaavan miesmasennus, jonka estetiikka perustuu valjuun, haavoittuneeseen, melankoliseen voimattomuudentunteeseen. Pessimismillä voi olla kuitenkin myös ekstaattinen ulottuvuus. Ajatellaan nyt vielä hetki Miki Liukkosta (1989–2023)! Mikissä ihailen nimenomaan ylettömyyttä ja ekstaattista pessimismiä, pyörremyrskyä; rip, kaipaan sua Miki, sun romaanit toimi just parhaiten äänikirjoina tuplanopeudella! Mutta ajatelkaa myös sitä, kun Jon Fossen Septologiassa maalataan tauluja mustalla värillä pimeässä huoneessa, koska vasta pimeässä maalauksen oma pimeys alkaa loistaa! Kirja kuvaa uskottavasti (voiko tällaisesta asiasta sanoa uskottavasti että jokin kuvaa sitä ”uskottavasti”?) miten abstraktiin kuvaan voi tiivistyä vuosikymmenten ilot ja surut. Niin monta elämätöntä elämää? Oma kokemukseni on, että elämä ei suinkaan ole pelkästään synkkää ja hirveää (vaikka se on sitäkin! Katsokaa miten veri valuu sisään marginaaleista mihin tahansa näinä päivinä kirjoitettuun tekstiin!). Olen kiitollinen kaikesta siitä, mikä pimeyden keskeltä loistaa. Kiitollinen siitä, että saan oleilla, tässä sinun (E.) kanssasi juuri nyt! Tarkoitan, jotkut elämäni ällistyttävimmät kokemukset liittyvät ihan arkisiin tilanteisiin, missä yhtäkkiä olen havahtunut siihen, että tätä tämä on. Tässä tämä elämä nyt jumalauta toteutuu. Silmänräpäyksen ajan tunnen tajuavani ajan rakenteen, ja että arjen tavallisuus ikäänkuin lepää ekstaattisen ihmeen päällä. Suurin ihme on se, että ylipäänsä jokin tässä ihmeiden ja kauhujen maailmassa voi tuntua ihan tavalliselta. Tämä tässä. Nyt. Niin tavallista. Se on ällistyttävää! Ai niin, mistä olinkaan puhumassa? Kirjat! You only live twice. Tarkoitan, että jokainen ihminen voi elää vain yhden elämän, mutta kirjojen ansiosta se voi tuntua tuhannelta. Tarkoitan, että kirjailija tarvitsee sekä aikaa unelmoida ja aikaa kertoa siitä. Einmal ist keinmal. Tarkoitan, että tämä kolumni, kuten Taikavuori ™, kuuluu lukea vähintään kahdesti.
Huomaatteko, kirjoitan tällä kertaa vain ajatuksenvirtaa!
Viite
[1] ”I drink a lot of coffee before I go to sleep so I can dream faster. I can dream like when they put a camera on the Indy 500… when they put a camera in the car, and it’s just whipping by like that. Dream after dream after dream after dream. People ask me the next day, ”What did you dream about?” I say, ”I don’t have time. I don’t have time to tell you this.” (Jim Jarmusch, Coffee and Cigarettes, 2003)
• • •
Johannes Ekholmin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:
Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua? (4.9.2023)
Johannes Ekholm on vuodesta 2013 lähtien kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, esseitä ja kaunokirjallisuutta, sekä ollut muulla tavalla mukana erinäisissä taideprojekteissa – näytellyt, ohjannut, toiminut dramaturgina. Hänen esikoisromaaninsa Rakkaus niinku (Otava, 2015) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hänen esikoisnäytelmänsä Kaspar Hauser (Q-teatteri, 2015) arvioitiin lehdistössä sukupolvitapaukseksi ja se palkittiin Thalia-palkinnolla.
Kuva: JE
