Kirjoitan tätä kolumnia pariviikkoisen kuopuksen kanssa.

Kaikkien elämäni hyllymetrien jälkeen en ole edelleenkään lukenut montakaan sanaa siitä, miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää; miten käsittämätöntä pitää sitä hengissä oman ruumiinsa voimilla. Millainen metafyysinen mullistus ja paradoksi on olla yhtä aikaa yksi ja kaksi, ja että kahdesta tulee kolmas – joka vielä pitkään kokee olevansa yhtä.

Ehkä vika on omani, koska olen kyllä lukenut kaikki ne miesten seikkailu- ja sekoilukirjat, tai ehkä vika on valussa, koska juuri ne on kanonisoitu. Tai vikako tuo, pidän niistä kirjoista yhä. Olen kirjoittanut sellaisen itsekin (sekoilija tosin oli nainen).

Miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää.

Mutta miksei meillä ole yhtään ikonista, kulttuurisesti jaettua, tunnistettua ja tunnistettavaa representaatiota raskaudesta, synnyttämisestä tai imettämisestä? Olemisen perusedellytyksistä? Koko elämän, joka ikisen elämän, alusta? Ainoa kaikkien tuntema kertomus on neitseellinen ja kaikesta ruumiillisesta riisuttu.

Asia ei ole mikään kuriositeetti.

• • •

Ilman kieltä ei ole valtaa. Mikä ei ole merkein merkittävissä, sitä ei ole olemassa. Hoivalla olemisen tapana ei ole kieltä. Se on kaiken olemisen pohja, mutta tyhjää arvosta. Kielen pinnalliset ojentelut sitä kohti ovat häiritsevän hentoja, vaikka siinä ei ole mitään höyhenenkevyttä. Se on ruumiin työtä ruumiille. Sen paikalla kulttuurisessa tajunnassa on varjo, möykky vatsanpohjassa ja katse poispäin.

Vuosia sitten, kun tulin ensi kertaa äidiksi, minulla oli vimmattu tarve todistaa, ettei ihme ollut muuttanut minua lainkaan. Pelkäsin, etten ole enää ”relevantti”, kun palaan sieltä jostain takaisin ihmisten – joihin äidit ja vauvat eivät tuntuneet kuuluvan – ilmoille. (Palkka)työn ja tekstin maailmaan.

Pelkäsin, että ajatukseni ovat muhjuuntuneet käyttökelvottomiksi, että kaikki se aika jonka olen käyttänyt toisteiseen hoivaan on suoraan pois ajatustyöstä, olen ikuisesti lähdössä takamatkalta eikä tätä kuilua käy enää koskaan umpeen kurominen. Tilalla on vain tekstuaalinen tyhjiö.

Tavallaan onkin. Todellisuudessa se on tietenkin täynnä kaikenlaista. Olen ylitsevuotava (rinnoista kirjaimellisesti), umpirakastunut, yltäkylläinen – ja sitä on hyvin vaikea tavoittaa kielen keinoin. Kirjoittamisen hintana tuntuu aina olevan eronteko ja vieraantuminen, vieraannuttaminen. Vallan nokkeluuksiin kieli taipuu helposti, vaivoihin ja vaikeuksiinkin vielä kohtalaisesti. Elämän synnyn syvyys on sille tuntematon.

Kirjoittamisen hintana tuntuu aina olevan eronteko ja vieraantuminen, vieraannuttaminen.

Kielemme on eronteon ja kärsimyksen, ei elossaolon ja nautinnon, merkitysjärjestelmä. Meillä ei ole sanoja kokemuksille, tiloille ja tunteille, joiden varassa kaikki inhimillinen elämä alkaa: eläimyydelle meissä. Sellaiselle olemiselle, joka ei piiloudu menneeseen eikä tulevaan.

Piiloon painetun ja sanattoman vaikutukset ovat arvaamattomat, eivät aina suotuisat. Siksi on löydettävä sanat sillekin, mikä ei sanoiksi tahdo asettua: merkityksen painolle ruumiissa. Haluan löytää sille kielen.

En usko, että se on löydettävissä muuten kuin unohtamalla. Kuten Hélène Cixous kirjoittaa (2022):

”Päästä irti! Päästä kaikki! Menetä kaikki!”

• • •

Semioottinen trauma läpäisee kaiken. Siksi siihen ei kannata tarrautua.

Naisruumis tuntuu yhä edelleen olevan kirjallisuudessa ongelma ja ylijäämä, kiusallinen poikkeus ihmisyydestä. Se kelpaa vakavasti otettavaksi aiheeksi vain miehisen vallankäytön tai halun kohteena, vain hyvin harvoin omista lähtökohdistaan, omilla ehdoillaan. En ole lukenut kovinkaan monta (hyvää) kuvausta haluavasta naisesta, hyväksikäytetystä lukemattomia.

Se, mitä äitiydestä on yleensä kerrottu, silloin kun on kertoa tohdittu, on erinomaisen hyvin kirjoitettunakin – Rachel Cusk et al. – tavannut olla anteeksipyytelevää kerrontaa elämän pyjamapuolelta, karvasta viadolorosaa, nuhjuista vaikeilua ja parisuhdeongelmia.

Että: Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää! Ja: On vain hauskuuden loppu, seksin loppu, elämän loppu. Aivan kuin kansien väliin olisivat päätyneet vain kaikkein ankeimmat kokemukset.  Ei sanaakaan siitä, että kaikki voi olla aivan toisinkin. Ei sanaakaan hurjuudesta ja hurmiosta. Ei sanaakaan siitä, millaista juhlaa!

Kirjalliset esitykset kätkevät hyvin salaisuuden, jota ei mikään taho ennen subjektiivista empiriaa paljasta: naisruumiillisuus kaikkineen ei olekaan silkkaa kärsimystä. Että sen, mikä on biologian meissä pakottamaa – sitä ei ole ehkä paljon, mutta se on totaalista – ei tarvitse aina olla tuomio. Oman ruumiin ei tarvitse olla. Se voi, lukemattomin tavoin, olla myös nautinto.

• • •

Vuosien takainen oivallukseni ei ollut kovin originelli, mutta mullistava. Se herätti kysymyksiä: missä kaikki nämä voiman, vimman, tulen, nälän ja täyttymyksen kuvaukset piileksivät?

Hieman kuin olisi havahtunut maailmaan, jossa auringolle ei ole sanaa, valo ei ole sivuilla kertaakaan kliseisesti siivilöitynyt, eikä pöly, eikä yhtä ainutta kirjaa kirjoitettu siitä, miten joku hupsu yksinäinen ukko tuskailee elämäänsä, ehkä kuolinvuoteellaan (yksi lempigenrejäni, yhä).

Kärjistän, tietenkin. Totta kai myös raskaudesta, synnyttämisestä ja äitiydestä on kirjoitettu. Äitiydestä eniten, kenties koska se on etäännytettävissä seksistä ja seksuaalisuudesta helpommin kuin raskaus tai synnyttäminen.

On suuri kiusaus väittää, että se on juuri naisruumis, joka tekee kuriositeetiksi.

Yksin tuoreissa ja tähän aikaan sijoittuvissa romaaneissa äitiydestä – ja tyttäryydestä – ovat kirjoittaneet taitavasti esimerkiksi Koko Hubara Bechissään ja Fiona ’Elōne Tulit luokseni kutsumatta -romaanissaan. Anna-Liisa Ahokummun Kolme rukousta äidille taas käsittelee romaanin aiheena äärimmäisen harvinaista synnytysväkivaltaa.

Harvemmin näitä teoksia kuitenkaan luetaan yleisenä kuvauksena ihmisyydestä. On suuri kiusaus väittää, että se on juuri naisruumis, joka tekee kuriositeetiksi. Semminkin, kun arkinen toisteisuus ja hoiva vaikkapa Knausgårdin kirjoittamana kelpaa kenentahansa tarinaksi ja siis mieshän on nero.

• • •

Olen kyllästynyt perustelemaan naisruumista tekstissä. Se, että niin joutuu tekemään kertoo siitä, että aihe on kaikkea muuta kuin vanhentunut. Olen kyllästynyt perustelemaan, miksi jollain siis vaan naisen kokemuksesta naisena olemisesta lmao olisi minkäänlaista yhteiskunnallista, filosofista tai taiteellista merkitystä.

Sillä sillä on kaikki merkitys. Se on ihmisen kertomus, ja tulen kertomaan sen yhä uudelleen.

”Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.”

Levottomuudesta on kirjoitettu paljon, naisesta syntymisestä vähemmän.

• • •

Emilia Männynvälin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Kärsimyksen tuolla puolen (14.8.2023)

Emilia Männynväli on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija ja kriitikko. Häneltä ovat ilmestyneet esseeteos Toiste en suostu katoamaan (2023), romaani Kaiken jälkeen (2021) ja yhdessä Pontus Purokurun kanssa kirjoitettu Luokkavallan vahtikoirat -tietokirja (2016). Männynväli tekee Syndikaatti-podcastia yhdessä kirjailija Laura Gustafssonin kanssa.

Kuva: Nauska