Tämä on kommentti kriitikko Herman Raivion arvioon Markku Paasosen esseeteoksesta Lykätty salamurha. Arvion voi lukea täältä: Käsitettä vastaan (Kritiikin Uutiset 12.9.2023).
”Onko Paasonen ihan tosissaan”, kysyi Herman Raivio Lykättyä salamurhaa koskevassa jutussa tässä taannoin. Se oli hyvä kysymys ja riemastutti kovasti. Liioittelu on kirjoittajan iloista suurimpia, sillä kukapa haluaisi aina olla tolkun ihminen. Mutta ehkä Paasonen on tosissaankin – vai mitäpä hän itse tuohon sanoisi?
Kysymys koski kirjan suhtautumista käsitteisiin – tarkemmin sanoen sitä, että Paasonen väitti käsitteelliseen rationaalisuuteen pohjaavan kielen käyttämisen olevan jokseenkin väkivaltaista puuhaa. Mutta eipä tuo niin ennenkuulumaton väite ole, enkä suinkaan ota siitä kunniaa. Hegel esitti sen yli kaksisataa vuotta sitten, ja Alexandre Kojève opetti Hegelin ajatuksen ranskalaiselle älymystölle. Sen jälkeen sillä oli keskeinen asema muun muassa Maurice Blanchot’n ajattelussa.
Myös Saksassa Hegelin ajatus sai sodan jälkeen vastakaikua. Sen hengessä Theodor Adorno korosti käsitteen väkivaltaa sitä kohtaan, mikä on käsitteen suhteen ei-identtistä. Tätä ajattelua voi seurata johtopäätökseen, ettei holokausti olisi ollut mahdollinen ilman käsitteeseen sisältyvää identiteettioletusta: ihmisen ainutkertainen, ei-identtinen olemassaolo voitiin unohtaa, kun häntä ajateltiin ensisijaisesti yläkäsitteen tasolla. Olisin siis voinut olla vielä suuremmassa määrin tosissani.
Ja nyt me olemme tilanteessa, jossa ei-identtisen luonnon unohtava käsitteellinen järki on kiihtyvää vauhtia tekemässä planeetastamme asuinkelvotonta.
Minusta näyttää siltä, ettei tavanomainen kielenkäyttö ole viatonta.
Näistä syistä Raivion kysymys panee miettimään. Minusta näyttää siltä, ettei tavanomainen kielenkäyttö ole alkuunkaan niin viatonta kuin usein kuvitellaan. Ja että jokaisen kirjoittajan tulisi ottaa tämä huomioon. Juuri siksi kirjallisuus on tärkeää; juuri siksi tärkeää on runous, joka etsii toisenlaisia tapoja olla kielessä.
Eivät nuo filosofit silti vastustaneet käsitettä sinänsä, enkä minäkään ole ”käsitettä vastaan”. Käsitteellisellä kielellä on paikkansa, niin kuin vaikkapa tässä kirjoituksessa. Ja näen toki senkin, että Hegelin esittämä ajatus voi olla hankala hyväksyä, koska se poikkeaa jyrkästi siitä, miten kieli tavallisesti ymmärretään – ja vieläpä haastaa jokaisen arvioimaan uudelleen suhteensa tuohon välineeksi mieltämäänsä olentoon. Mutta ehkä juuri siksi sen jälkiä pitäisi uskaltaa seurata epämukavienkin johtopäätösten äärelle saakka. Ja kun asioiden jylhän mittakaavan ottaa huomioon, saattaa olla melko vaatimaton murhe, ettei sellainen ajattelu aina tunnu ihan suhteellisuudentajuiselta.
Kirjoittaja on kirjailija, jonka uusin teos Kaikki on tuhoutunut (Teos 2023) ilmestyi syyskuussa.
