Markku Paasonen:

Lykätty salamurha

Teos 2023, 143 s.

Kieli ei voi koskaan tavoittaa olemisen koko rikkautta, asiaa itseään. Sanojen ja niiden viittauskohteiden välillä on kuilu, jota ei pysty ylittämään. Tämänkaltaisia kielifilosofisia kysymyksiä pohdittiin 1900-luvulla mannermaisessa filosofiassa, eritoten kirjallisuusteoreetikko Maurice Blanchot’n tuotannossa. Hän on tärkein vaikuttaja Markku Paasosen uudessa teoksessa Lykätty salamurha.

Proosarunoistaan tunnetun Paasosen kirja on hänen ensimmäinen esseekokoelmansa. Siinä näkyy paitsi pitkä kokemus kirjoittajana myös vakuuttava kirjallisuuden ja filosofian tuntemus. Blanchot’n lisäksi äänessä ovat muun muassa Gilles Deleuze, Samuel Beckett, Stéphane Mallarmé ja Novalis. Lykätystä salamurhasta tulee vaikutelma, että sitä on kypsytelty pitkään. Kokonaisuus on mietitty ja tarkasti kirjoitettu. Abstraktiotaso vastaa esseististä akateemista tekstiä.

Kirjan lähtökohtana on, että sanan ja asian suhde on lähtökohtaisesti problemaattinen. ”Kirjoittaakseen täytyy käyttää kieltä, mutta joskus pelkkä ajatuskin kielen käyttämisestä ajaa kriisiin.” Valitsee minkä tahansa sanan, ”selvää on, että siitä puuttuu kaikki herkkyys ja että se ei tee minkäänlaista oikeutta asialle, johon sen haluaa viittaavan”. (s. 9–10)

Kieli on aina puutteen merkitsemää. Yksi parhaista esseistä käsittelee masennuksen ja kielen suhdetta. Paasonen lainaa kirjailija William Styronia: ”Emme useinkaan saa ensi käden todistusta masennuksesta, sillä ääni on jonkun toisen – jo parantuneen, vaikkakin ehkä hauraasti terveydessä kiinni olevan ihmisen. On vaikea löytää ilmausta, joka tekisi masennukselle oikeutta. (…) Tuska muistuttaa eniten hukkumista tai tukehtumista – mutta jopa nämä kuvat osuvat harhaan.” (s. 85) Filosofi Julia Kristevan mukaan masentunut ”kokee jääneensä osattomaksi jostakin sellaisesta, mitä ei voi nimetä eikä esittää.” (s. 86)

Emme useinkaan saa ensi käden todistusta masennuksesta, sillä ääni on jonkun toisen.

Asian voi yrittää ottaa haltuun nimeämällä ja käsitteellistämällä sen, mutta jotain jää aina yli. Paasonen käyttää esimerkkinä koiraa. Kun puhutaan koirasta, tarkoitetaan koiraeläinten heimoon kuuluvaa nelijalkaista selkärankaista – tämä on koiran käsite. Käsite ei viittaa Paasosen mukaan kuitenkaan erityiseen, elävään olentoon.

Kun asia käsitteellistetään, sen monimuotoisuus kärsii, ainutkertainen oleminen sivuutetaan ja konkreettinen aistimus menetetään. Asia mitätöidään. Paasonen pitää tätä kirjallisuuden traumana. Blanchot puhuu lykätystä salamurhasta: ”Kun sanon ’tämä nainen’, todellinen kuolema on ilmaistu ja jo läsnä kielessäni. Kieleni tarkoittaa, että tämä henkilö, joka on tässä ja nyt, voidaan erottaa itsestään, irrottaa olemassa- ja läsnäolostaan ja syöstä äkkiä tyhjyyteen.” Paasonen kysyy, ”moniko ymmärtää osallistuvansa tällaiseen tuhotyöhön puhuessaan”. (s. 20–21) Me ollaan murhaajia kaikki, kun oikein silmin katsotaan.

Paasonen ymmärtää kuitenkin, ettei sanoja voi lakata käyttämästä, käsitteellistämistä ja nimeämistä ei voi välttää. Ihminen on kieleen vangittu eläin. Vaikeneminen ei ole vaihtoehto, sillä ”hiljaisuuskin on viesti – sillä on kieliopillinen paikkansa puhunnan päättävänä pitkänä välimerkkinä”. Lykätty salamurha puhuu kielen vankilakokemuksesta ja siihen liittyvästä väkivallasta. (s. 17, 25)

Lykätty salamurha puhuu kielen vankilakokemuksesta ja siihen liittyvästä väkivallasta.

Trauma, salamurha, tuhotyö, väkivalta – melko dramaattista kieltä kuvailla kielen ongelmia. Onko Paasonen ihan tosissaan? Ja voisiko käsitteeseen suhtautua vähän avomielisemmin? Mitä jos vaikka singulaarisen koiran määrittelisi ”koiran käsite + 1”? Vai pitäisikö keksiä parempia käsitteitä? Deleuzen mukaan filosofia on käsitteiden luomista.

• • •

Kirjan toinen suuri kielifilosofinen kysymys koskee sitä, miten kielen häkkiin suljettu ihminen voi ahtaassa tilassaan operoida. Teoksessa hahmotetaan kaksi eri kielen rekisteriä: valheellinen tai karkea sekä totuudellinen tai olennainen rekisteri. Valheellinen kieli virtaviivaistaa monimutkaiset asiat. Se esittää olevansa suoraa ja läpinäkyvää. Tämä on kuitenkin vain manipulointia, jolla ihmiset saadaan uskomaan siihen, että asiat ovat pohjimmiltaan ymmärrettäviä. Valheellinen kieli on ”järkevää” käyttökieltä, välineellistä, kommunikointiin tehtyä.

Rationaalisena esiintyvää valheellista kieltä vastaan Paasonen asettaa totuudellisen kielen. Siinä korostetaan kielen muodollista ja materiaalista puolta, ei sitä, mistä kieli puhuu. Tällainen kieli on runoutta ja taidetta. Sillä ei ole välinearvoa, vaan itseisarvo.

Kirjallisuus on epäpuhdasta, kuten kieli ja puhekin.

Totuudellinen kieli ”haluaa olla hyödytöntä pikemminkin kuin hyötyyn tähtäävää, tiheyksiin ja rytmiin perustuvaa pikemminkin kuin käsitteitä hyödyntävää, pikemminkin ruumiillista kuin älyllistä, pikemminkin ylenpalttista kuin kielenkäytön taloudellisuudesta huolta kantavaa, pikemminkin huimausta kuin ymmärrystä synnyttävää”. (s. 122) Muistuttaa hieman filosofi Georges Bataillen filosofiaa. Hän oli hyödyttömyyden, ylenpalttisuuden ja huimauksen ajattelija.

Paasonen sanoo, että totuudellinen puhe ”karttaa valtaa, on siis vallatonta, (…) virtaa eikä suostu uomiin, (…) ei aja mielipiteitä eikä julista asioihin kiinnittyviä totuuksia, ei manipuloi kohteitaan vaan antaa luonnon – niin ihmisen kuin muunkin luonnon – olla mitä se on. Joskus se voi selittää, loputtomastikin, muttei hallitakseen eikä alistaakseen.” (s. 122)

Totuudellinen puhe näyttää aika hyveelliseltä. Miten voi tietää, että puhe on vallatonta? Voiko puhuva subjekti todellakin olla täysin varma siitä, ettei alista, hallitse tai manipuloi muita? Puhe saattaa virrata, mutta voiko uomia täysin välttää? Kieltä ja sen merkityksiä tai seurauksia ei voi hallita – käsitys, jonka Paasonenkin jakaa.

Paasonen myöntää, ettei kahta kielen rekisteriä, valheellista ja totuudellista, voi välttämättä erottaa toisistaan. Kirjallisuus on epäpuhdasta, kuten kieli ja puhekin. Mielestäni näin kuuluukin olla, koska muuten rakennetaan kielen vankilaan lisää häkkejä. Paasonenkaan ei vahdi rajoja eikä usko selkeisiin identiteetteihin. Tämä on suhteellisuudentajuista, liioitteleva väkivaltapuhe ei.

Kirjoittaja on kriitikko.