Kolmiosaisessa juttusarjassa Heidi Backström tarkastelee kohtaamista kriitikon työkaluna kolmesta näkökulmasta, jotka ovat dialoginen kritiikki, keskustele kriitikon kanssa -konsepti ja livekritiikki.

 

Tämä artikkeli on ensimmäinen osa kolmiosaista juttusarjaa, jonka yläotsikkona on ”Kohtaaminen kriitikon työkaluna”. Se on osa Haaga-Helian uudistuvan journalismin koulutusohjelmaan tekemääni opinnäytetyötä. Tein lokakuussa 2021 kyselyn kriitikoille kritiikin uusista alustoista ja muodoista osana Suomen arvostelijain liiton Kritiikki näkyy! -hanketta. Kyselyn tarkoituksena oli kartoittaa taidekriitikoiden tulevaisuudennäkymiä ja sitä, miten kriitikot voisivat tavoittaa ja kohdata yleisöjä uusin tavoin kritiikin alueella. Tavoitteena oli tuottaa SARVille tietoa muun muassa kriitikoiden koulutustarpeista ja kiinnostuksen kohteista.

Kyselyyn vastasi 75 ihmistä. Kysely oli anonyymi. Vastaajat voi jakaa karkeasti kahteen leiriin: ”Team Vanhassa vara parempi” ja ”Team Kaikki kiinnostaa”. Kyselyn painottuminen kysymyksiin sosiaalisesta mediasta näytti herättävän pitkin matkaa ärsyyntymistä, siitäkin huolimatta, että vain kolme 29:stä kysymyksestä keskittyi pelkästään someen.

Puran ja pureskelen kyselyn vastauksia tarkemmin Kritiikki näkyy! -vuosikirjaan kirjoittamassani tekstissä ”Kriitikko ja unelmoinnin taito” (2023, Suomen arvostelijain liitto). Opinnäytetyötäni varten halusin kuitenkin keskittyä johonkin, mikä yhdistäisi ”molempia kriitikkoleirejä”. Muutaman mutkan (puolentoista vuoden vatuloinnin) kautta päädyin siihen, että yhdistävä tekijä on kohtaaminen.

Halusipa kriitikko operoida sitten puhtaasti päivälehtiin kirjoittamalla tai tehdä vuorovaikutukseen pohjaavaa kritiikkiprojektia TikTokissa, kohtaaminen on kysymys tai jopa työkalu, jolla omaa työtään voi tarkastella, kenties kehittääkin. Kohtaaminen on toki taidekriitikon työn ytimessä: täytyy tapahtua kohtaaminen teoksen tai teoskokonaisuuden kanssa, jotta kritiikki voi syntyä. Lisäksi kriitikolla on useimmiten jonkinlaisia kohtaamisia toimituksen kanssa ennen kritiikin julkistumista.

”Kriitikon työ on erittäin julkista, mutta häntä harvoin nähdään henkilönä, jonka kanssa ollaan vuorovaikutuksessa. Pikemmin kuin yksilö, hän on voiman kanavoija.” Näin summaa kriitikon työtä SARVin puheenjohtaja, kriitikko Vesa Rantama Kritiikki näkyy! –vuosikirjassa (s. 101). Voisin kenties käyttää artikkeleitteni otsikossa kohtaamisen sijaan sanaa vuorovaikutus, mutta pidän kohtaamisen mahdollisesta passiivisuudesta enemmän. Kohtaaminen tapahtuu kahden tai useamman ihmisen välillä, mutta vuorovaikutus ei välttämättä. Vuorovaikutukseen liittyy myös jokin tavoitteellisuuden sivumaku, jota en halua alleviivata. Ehkä tulin araksi kriitikkokyselyn myötä ja haluan välttää ajatusta, että kaipaisin vuorovaikutteista somepöhinää ja lobbaisin sitä tapana pitää taidekritiikki ajassa kiinni. Näen sosiaalisen median yhtenä (varsin hyvänä ja mahdollisuuksia täynnä olevana) alustana taidekeskustelujen ja -kritiikin kohtaamiselle, mutta rajaan sosiaalisen median kysymykset näistä artikkeleista ja opinnäytetyöni piiristä nyt ulos, sillä aihe on liian laaja ja sen käsitteleminen vain esimerkinomaisena ei ole kehittävää. Lisäksi se on erityisen tunteikas aihe, liittyyhän siihen kysymykset taloudellisesta toimeentulosta ja henkilökohtaisuuden rajoista.

Lähestyn tässä artikkelisarjassa kohtaamista kriitikon työkaluna kolmella tapaa: 1) dialoginen kritiikki eli arvostelu joka syntyy kahden tai useamman henkilön kohtaamisen kautta, 2) keskustele kriitikon kanssa -konsepti, jossa kriitikko kohtaa taiteen vastaanottajan kanssa kaksin tai pienryhmässä, 3) livekritiikki, jossa kohtaaminen elävän yleisön kanssa luo oman virityksen kritiikille.

Minua kutkuttaa ajatus utopiasta kriitikon työkaluna.

Kirjoitusprosessin varrella olen alkanut nähdä nämä myös omanlaisinaan ”taidekritiikin yleisötyömuotoina”, mahdollisuuksina tuoda taidekritiikkiä ja -kriitikkoa ja tämän työn luonnetta lähemmäs yleisöjä. Ajattelen, että sellaisia toimenpiteitä ja muotoja tarvitaan tässä ajassa (ehkä kaikissa ajoissa?), jossa huolipuhe taidekritiikistä on jatkuvaa ja linkittyy niin huoleen journalismin/median murroksesta kuin taiteiden elinolosuhteista ja arvostuksesta.

En ajattele, että kaikkien kriitikoiden pitäisi alkaa tehdä kohtaamispohjaisia kritiikkejä, mutta ajattelen, että kohtaamista voi jokainen miettiä omassa työssään ja kenties se voi avata joitain uusia tulokulmia tai tekemisenkin tapoja omaan kriitikon praktiikkaan. Lisäksi minua kutkuttaa ajatus utopiasta kriitikon työkaluna. Kuten esitystaiteilija ja -tutkija Pilvi Porkola kuvaa TINFOn ”Solidarity and performance” -julkaisussa (2023) ’utopia’ toimii kutsuna vaihtoehtojen kuvittelemiseen, taiteellisena ja yhteiskunnallisena työkaluna, joka avaa näkökulmia toisenlaisiin tulevaisuuksiin. ”Taiteessa utooppiset käytännöt toteutuvat kokoontumisina, keskusteluina ja neuvotteluina tulevaisuudesta sekä leikkinä,” kirjoittaa Porkola.

 

Dialogikritiikki

 

Aloitan dialogikritiikistä siksi, että se on olemassa oleva ja melko vakiintunut, joskaan ei arkipäiväinen ja loppuun asti kaluttu muoto taidekritiikin kentällä. Lisäksi se nousi esiin lokakuussa 2021 tekemässäni kriitikkokyselyssä yhtenä kiinnostusta herättävänä taidekritiikin muotona, jonka tiimoilta haluttiin lisää keskustelua ja koulutusta.

Dialogikritiikki on dialogimuotoon kirjoitettu kritiikki, jolla on yleensä kaksi kirjoittajaa. Dialogikritiikissä näkyy se, kenen ajatuksesta/puheenvuorosta on kyse. Toinen kollektiivisen kritiikin muoto on yhteiskritiikki, jossa samaa tekstiä kirjoittaa useampi tekijä, mutta tekstistä ei ole (välttämättä) tunnistettavissa, kenen mielipiteestä tai tulkinnasta on kyse. Lähinnä dialogikritiikkejä löytyy kulttuurilehdistä, mutta heikkona signaalina niiden laajenemisesta päivälehtiinkin luettakoon, että Helsingin Sanomissa julkaistiin 7.4.2023 Sanna Lipposen ja Timo Valjakan dialogikritiikki Jukka Mäkelän retrospektiivistä näyttelystä.

Kuten päätoimittaja Ville Hämäläinen toteaa dialogikritiikkejä käsittelevässä jutussaan Kiiltomato-verkkolehdessä (2021): kaikki kritiikit ovat dialogisia. Hämäläinen jatkaa havainnointiaan: kritiikki on dialogista aina jonkinlaisessa heikossa merkityksessä, mutta dialogikritiikki on sitä vahvassa merkityksessä. Peesaan Hämäläistä myös todetessani, että luonnollisesti suurin osa kritiikeistä on syntynyt jonkinasteisen yhteistyön tuloksena: joku on valinnut kritiikin julkaistavaksi, tilannut sen, editoinut sitä.

Kritiikki on dialogista aina jonkinlaisessa heikossa merkityksessä, mutta dialogikritiikki on sitä vahvassa merkityksessä.

Pidän kriitikko Matti Tuomelan (2020) maalaamasta mielikuvasta, että ”jos perinteisessä kritiikissä teksti suuntautuu kohti lukijaa, niin dialogissa se levittäytyy lukijan eteen kuin panoraama”.

”Dialogikritiikki tuo kaksi ääntä, subjektia, samaan tekstiin läsnäoleviksi. Sillä on potentiaalia haastaa teksti tekijänsä tuotoksena, sanan valtana […] dialogikritiikki on avoimen tietoinen siitä, että tekstissä äänessä on kaksi erehtyväistä, vajavaista ja eri tavalla teokseen suhtautuvaa kriitikkoa”, pohtii Ville Hämäläinen (2021).

”Dialogikritiikissä, oli se sitten video, teksti tai podcast, voi keskustella toisen kriitikon kanssa ja antaa oman ajatuksen kehittelyn ja hapuilun, epävarmuuden ja muiden tunteiden näkyä. Illuusio objektiivisuudesta murenee ja kriitikon inhimillisyys tulee herkemmin esiin”, kirjoittaa teatteritieteen lehtori Katri Tanskanen purkaessaan Helsingin yliopiston Esittävien taiteiden kritiikki -kurssin kurssitöitä[1] Kritiikki näkyy! -vuosikirjassa (s. 150). Ajatus haparoinnin näkyväksi tulemisesta tai tekemisestä sekä objektiivisuuden illuusion murenemisesta taidekriitikon (työn) ympäriltä yhdistää kaikkia kohtaamiseen liittyviä esimerkkejäni, mikä oli kiinnostava huomio, jota en osannut työhön ryhtyessäni suoranaisesti odottaa. Ehkä haparointi on osa aitoa kohtaamista? Minkä verran tilaa sille on taidekritiikissä tällä hetkellä muuten?

 

Seiskan pojat – dialogikritiikin crash test dummies

 

Jahkaamisen ja erehtymisen ja ihmettelyn mahdollisuudesta dialogikritiikissä puhuvat myös kriitikot Matti Tuomela ja Petteri Enroth. Tuomela ja Enroth muodostavat keskustelumuotoiseen taidekritiikkiin keskittyneen kirjoittajaduon Seiskan pojat. Seiskan poikia on tehty vuodesta 2019 lähtien rahoituksen sanelemin mahdollisuuksin mutta pitkäjänteisesti. Vastaavaa keskittymistä dialogikritiikkiin ja sen mahdollisuuksien pohtimiseen ei ole tullut minulle vastaan Suomessa. Ensisijainen kanava Seiskan pojille on oma verkkosivusto, mutta kaksikko on kirjoittanut juttuja ja tehnyt podcasteja tilauksesta myös muille alustoille.

Toimintavuosiensa aikana Seiskan pojat ovat kokeilleet erilaisia tapoja tehdä dialogista kritiikkiä. Esimerkiksi testissä on ollut Facebook-chatissa tehty kritiikki. Sittemmin tyypilliseksi Seiskan pojat -muodoksi on vakiintunut neljä noin liuskan mittaista puheenvuoroa sisältävä kokonaisuus. Kritiikki tehdään jaettuun dokumenttiin vuorotellen. Se, joka aloittaa, esittelee teoksen. Tarkempaa formaattia ei ole. Seiskan pojat eivät erikseen editoi tekstejään ennen julkaisemista, mutta kirjoittaessa tapahtuu automaattista ”itsesensurointia ja suunnittelua”. Hitaus on sallittua Seiskan pojille, välissä saattaa mennä kuukausikin ennen kuin toinen jatkaa tekstiä. Tällainen aikajänne ei ole mahdollista monessakaan mediassa.

Matti Tuomela mieltää Seiskan poikien tekstit enemmän perättäisiksi monologeiksi tai kirjeenvaihdoksi kuin dialogiksi tai kohtaamiseksi. Toisaalta kohtaaminen syntyy dialogisessa tekstissä väistämättä. Petteri Enroth pitääkin dialogikritiikissä siitä, että hän voi valita mihin Tuomelan syöttämistä impulsseista tarttuu, jotka ovat toisinaan hyvin erilaisia kuin mistä hän olisi itse lähtenyt teosta purkamaan.

Seiskan poikia luetaan usein enemmän yhtenä subjektina kuin kahtena erillisenä ajattelijana.

Saamansa palautteen mukaan Seiskan poikia luetaan usein enemmän yhtenä subjektina kuin kahtena erillisenä ajattelijana. Vastuu dialogikritiikissä on jaettu. Se mahdollistaa sen, että kirjoittajana voi ”uskaltaa vähän tavallista enemmän”, vaikka sinänsä Seiskan pojat eivät koe olevansa erityisen provokatiivinen duo. Ehkä hieman yllättäen Matti Tuomela analysoi, että Seiskan poikien dialogikritiikissä monesti kärkevyys sulaa jo kirjoittaessa, mihin vaikuttaa niin dialogisuus, hitaus kuin perinteistä päivälehtikritiikkiä pidempi muoto. Kaksikko ei koe, että oman verkkosivuston blogimainen alusta vaikuttaisi Seiskan poikien juttujen sävyyn. Sama sävy on tilaustöissä, joita määrittävät toki tilaajan asettamat konteksti, tavoite ja merkkimäärä.

Tuomelan mielestä mediassa luodaan tällä hetkellä melko paljonkin tilaa keskustelulle taiteen äärellä. Keskustelut kuitenkin keskittyvät yleensä teosten sijaan ilmiöihin. Niitä leimaa myös kommentointimaisuus enemmän kuin dialogisuus. Enroth jatkaa muistuttamalla, että kahden kriitikon välinen paneutunut keskustelu taiteesta on eri asia kuin monialainen, nopeuteen ja nokkeluuteen pohjaava taidepaneeli, joita medioissa nähdään ja kuullaan tavallisesti. Tähänkin dialogikritiikki on yksi lääke, jossa hitaus voi mahdollistaa moniäänisyyttä, syventymistä ja teoksiin keskittymistä.

 

Podcastit ja kritiikki

 

Miksi valtaosa dialogisesta kritiikistä tapahtuu tekstinä eikä ”ilmiselvimmässä” formaatissa eli puhuttuna puheena, audiona? Etenkin kun podcastien suosio on noussut lähivuosina ja paikoin ajaa perinteisten medioiden ohi (esim. Riina Aho, 2020 ja Jonni Aromaa, 2021). Syynä tähän on rahoituksen saamisen vaikeus. Apurahoittajat eivät näe taidekritiikkiin keskittyviä podcasteja rahoittamisen arvoisena eikä taidekritiikki ilmeisesti ole radiomedioita ja podcast-tuotantoyhtiöitä kiinnostava alue. Useampi kriitikko, joiden kanssa keskustelin opinnäytetyöni tekemisen varrella, oli törmännyt tähän, mukaan lukien Seiskan pojat.

Seiskan pojat ovat miettineet Matti Tuomelan ja Petteri Enrothin keskinäiseen keskusteluun pohjaavan podcastin perustamista tai vaihtoehtoisesti ääniviesteistä koostuva audiokritiikkiä, joka ei alistuisi reaktiivisuudelle tai kiireelle keskustelumuotoisen podcastin tapaan. Tuomela pohtii, että audiossa hän tulisi todennäköisesti sanoneeksi asioita, joita ei kirjoittaisi tekstiin ja olisi kenties kirjoittajapersoonaansa kärjekkäämpi. Audiomuodossa kriittiset lausahdukset kuitenkin saisivat äänensävyt ympärilleen, mikä ei ole tekstissä samalla tavalla mahdollista. Ajattelen, että dialogisuus audiossa tässä mielessä olisi kiinnostavaa ja nykykonventiolle terveellistä: Haastatteluissa ikään kuin odotetaan asiantuntijalta valmista vastausta, mutta dialogisessa audiokritiikissä aiemmin mainittu haparointi, harhailu ja uuden oppiminen tulisivat taiteen vastaanotolle tärkeällä tavalla näkyviksi.

Ajattelen, että kriitikkojen välisillä, taideteoksiin keskittyvillä podcasteilla olisi paljon annettavaa paitsi yleisöille myös median kentälle laajemmin.

 

Dialogikritiikin mahdollisuudet

 

Kriitikko Petteri Enroth uskoo, että dialogikritiikillä olisi paljon annettavaa valtavirtaiseen taidekeskusteluun, jos se saisi riittävät palstamillimetrit ja sitä ei kehystettäisi väittelyksi. Useimmiten dialogikritiikit ovat esillä kulttuurilehdissä, mutta nähdäkseni ei ole estettä, etteikö niitä voisi ja kannattaisi kokeilla pitkäjänteisesti myös päivälehdissä. Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esihenkilö Aino Miikkulainen kertoo YLEn Kulttuuriykkösessä 13.4.2023 että Helsingin Sanomat haluaa lisätä esseemäisen taidekritiikin määrää. Dialogikritiikki olisi mielestäni samoista syistä kannatettava taidekritiikin muoto päivälehtiin: Parhaimmillaan dialogisista kritiikeistä saataisiin yhtä lailla syvälle meneviä kuin esseemäisistä eli pidemmistä, pidemmällä aikavälillä kirjoitetuista ja usein henkilökohtaisemmista lähtökohdista syntyvistä kritiikeistä. Lisäherkkuna kahden kriitikon analyysit – ja seuraajat.

Dialoginen kritiikki on myös matalan kynnyksen paikka ottaa uusia kritiikin aloja haltuun. Kuten Petteri Enroth kuvaa Kritiikin uutisten jutussa vuonna 2020 – dialogimuotoisessa totta kai –, Seiskan pojat muodostaa kahden hengen miniyhteisön, jonka turvin kumpikin kirjoittaja on esimerkiksi uskaltanut sanoa jotain itselleen tuntemattomammasta taiteenlajista. Muoto mahdollistaa siis oman työsaran laajentamisen. Yli puolet kriitikkokyselyyn lokakuussa 2021 vastanneista kriitikoista oli halukkaita laajentamaan toimintaansa itselleen uusille kritiikin aloille. Ajan tai konkreettisen taidon puute olivat laajentamiselle suurimmat esteet taloudellisten haasteiden ohella. Dialogikritiikki voi olla yksi ketterähkö tapa siivittää halukkaita uusille aloille kokeneemman kollegan kanssa keskustellen.

Dialoginen kritiikki on myös matalan kynnyksen paikka ottaa uusia kritiikin aloja haltuun.

Ville Hämäläinen (2021) nostaa Kiiltomadon jutussaan esiin dialogikritiikin edut myös aloittelevien kriitikoiden kohdalla: ”Dialogikritiikki voi opettaa, ettei kriitikon tarvitse tietää kaikkea, kertoa kaikkea tietämäänsä tai pelätä tietämyksensä rajallisuutta. Opin voi viedä myös yksin kirjoittamiseen, ja sellaisena se voi parantaa kritiikkien henkeä.” Hyvä startti kehittyvään praktiikkaan, sanoisin.

Soveltuuko dialogikritiikki sitten mille tahansa teokselle tai kaikille taiteenmuodoille? Ville Hämäläinen näkee vaarana, että dialogisesta kritiikistä voisi tulla ”vähän vinksahtaneella tavalla sattumanvaraisten erojen esittelyn ja erittelyn areena”, jos se ei toimi arvioinnin kohteena olevalle teokselle sopivana formaattina (2021).

Ymmärrän ajatuksen ja epäilemättä dialogi ei ole paras muoto kaikille teoksille, ei varmasti edes kaikille kriitikoille. Uskon, että muoto vaatii halua olla avoin toisille tulkinnoille mutta myös sille, että oma ajatus ei välttämättä tule lopulliseen, julkaistavaan kritiikkiin täydellisesti sanoitetuksi joko siksi, että se ei mahdu mukaan, se ei istu yhteisen keskustelun virtaan tai siksi, että kumppani ehti sanoa sen ensin. Mutta hyvä kohtaamisen alusta se on, niin kollegoiden kuin kriitikon oman ajattelun kesken.

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja ja kulttuurituottaja.

 

Lähteet

Riina Aho, ”Podcast-tutkimus 2020: tunnettuus ja kuuntelu edelleen kasvussa”, Radiomedia 16.4.2020.

Jonni Aromaa, ”Näin Yle Puhe muuttuu vuodenvaihteessa – podcastien suosio myllertää myös Ylen radiotarjontaa”, Yleisradio 28.12.2021.

Petteri Enroth, Kriitikko. Haastattelu. Zoom 21.4.2023.

Petteri Enroth & Matti Tuomela, ”Kritiikistä”. Seiskan pojat -verkkosivusto 7.1.2019.

Petteri Enroth & Matti Tuomela, ”Ei debatin puolesta tai sitä vastaan, vaan pikemminkin päinvastoin – kokemuksia dialogista kritiikissä”, Kritiikin Uutiset 4.9.2020.

Petteri Enroth & Matti Tuomela, Seiskan pojat -blogi.

Mia Gustafsson, ”Kritiikki pöyristyttää ja puhuttaa, mutta onko sillä tulevaisuutta?”, Kulttuuriykkönen-podcast 13.4.2023.

Ville Hämäläinen, ”Kollaboraatioiden kesä – dialogikritiikki tarkastelussa”, Kiiltomato 16.7.2021.

Sanna Lipponen & Timo Valjakka, ”Jukka Mäkelä mullisti suomalaisen maalaustaiteen – kaksi HS:n kriitikkoa arvioi teoksista kootun näyttelyn yhdessä”, Helsingin Sanomat 7.4.2023.

Katri Tanskanen, ”Ehkä kritiikillä menee sittenkin ihan hyvin”, teoksessa Laczak, R., Rantama, V. & Ylikangas, M. (toim.) Kritiikki näkyy!, s. 143–152. Suomen Arvostelijain Liitto 2023.

Matti Tuomela, Kriitikko. Haastattelu. Zoom 21.4.2023.

 

Viitteet 

[1] Esittävien taiteiden kritiikki -kurssi toteutettiin yhteistyössä Suomen arvostelijain liiton vetämän Kritiikki näkyy! -hankkeen kanssa.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort