Matti Tuomela ja Petteri Enroth ovat kirjoittaneet vuoden 2019 alusta keskustelumuotoista taidekritiikkiä nimikkeellä Seiskan pojat. Tässä tekstissä he pohtivat henkilökohtaisia kokemuksiaan kritiikistä, dialogista, taiteen lajeista ja näiden suhteista.

 

Petteri: Kritiikki on itselleni luonnollisin tekstilaji, sillä en ole erityisen luova vaan melko reaktiivinen kirjoittaja. Teos tai näyttely antaa myös kätevän rajauksen kirjoittamiselle. Olen huono laatimaan rajauksia itse, ja minun on esimerkiksi vaikea kuvitella itseäni jonkin lehden toimituksessa keksimässä juttuideoita. Tai kai siihen pystyisi, mutta se tuntuu jotenkin kaamean suurelta vastuulta. Käsittääkseni jaat kokemuksen ainakin jossain määrin. Tässä lienee osasyy sillekin, miksi olemme ryhtyneet kirjoittamaan keskustelumuotoisesti.

Toisaalta juuri kuvataiteesta kirjoittaessa tuntuu, että tästä reaktiivisesti rajatusta laatikosta kasvaa helposti kaikenlaista tropiikkia. Mielikuva vahvistuu, kun mietin tähänastisia juttujamme: Teksti kasvaa rihmastomaisen spekulatiiviseksi ja villiksi todennäköisimmin näyttelyarvioissamme. Teatteri- ja esitystaidejutuissa etenemme helpommin ideologiakriittiseen ja yleiskulttuuriseen pyörittelyyn, ja musiikissa pysymme melko formaalilla tasolla, vaikka olisimme inspiroituneita teoksesta. Karkeasti ottaen.

Itse asiassa huomaan kirjoittavani tarkemmasta asiasta eli plastisesta taiteesta. Uskonkin rönsyilyn liittyvän kaikkein yksinkertaisimpaan syyhyn, plastisen taiteen luonteeseen. Taidepuheen kliseet pysähtymisestä, ihmetyksestä ja mielikuvituksesta ovat ymmärrettäviä. Vaikka näytelmää tai keikkaa fiilistelee jälkikäteen, muistettu hetki ei suo samanlaista tilaa kuin liikkumattoman teoksen äärellä omaehtoisesti vietetty aika. Välillä museoissa kuulee kysyttävän, että ”kauankos tuolla näyttelyssä sitten menee?” Mistä sen nyt kukaan muu tietäisi, miten sinulle siellä käy?

Liikkumaton materiaalinen taidekappale itsessään tuntuu välillä jo vastakulttuurilta.

Kuvataiteelta on jo sata vuotta haluttu räjäyttää auraa ja suunnata historiallisen hetken kirkas valo mystifioivan estetisoinnin sumuun, mutta nyt ennennäkemättömästi hajamielistyneessä maailmassa, jossa historiallinen hetki ei salli edes kunnon pitkästymiseen tarvittavaa omaa tilaa, liikkumaton materiaalinen taidekappale itsessään tuntuu välillä jo vastakulttuurilta.

Vaikka eihän se sitä ole. Se vain sisältää aivan erilaisia mahdollisuuksia kuin ei-plastiset taiteet. Esimerkiksi jonkinlainen materiaalisuuden ja metafyysisyyden ristiveto korostuu tuijotettavaksi tehdyissä teoksissa eri tavalla kuin vaikkapa samoilla akseleilla liikkuvissa ääniteoksissa, ja tekstin poeettisuudelle tämä on luonnollisesti otollista.

Näistä sanoista huolimatta – ja siitä, että olen valmistunut estetiikan oppiaineesta – kuvataidekritiikki ei ole ollut minulle kutsumus tai pyrkimys. Kyse on paljolti ajautumisesta. Musiikki on itselleni taiteista tärkein, estetiikkaa lähdin opiskelemaan enemmän filosofia kuin taide mielessäni, ja kritiikkiä olen alkanut kirjoittaa enemmän vasta, kun kävi ilmi, ettei kukaan halua rahoittaa superseksikästä Adorno-väikkäriäni. Vieläkin, kun minulta silloin tällöin tilataan näyttelyarvioita, osa minusta ihmettelee asiaa.

Joka tapauksessa kyseessä on siis onnekas ajautuminen.

 

Matti: Jaan kokemuksesi luovuuden ja kenties myös itsevarmuuden puutteesta, mitä tulee juttuideoiden keksimiseen. Toki pyrin keksimään niitäkin, mutta itsekritiikkini tappaa ne yleensä ennen kuin pääsen puusta pidemmälle. Jos jokin idea kantaa maaliin asti, kuvittelen mahdollisten lukijoiden tuhahtavan väsyneesti, että kiitos tästäkin turhakkeesta.

Kritiikin kohdalla on kuitenkin toisin, sen suhteen olen itsevarmempi. Se johtuu siitä, että teos tai näyttely itsessään jollakin tavalla perustelee kirjoittamisen. Kritiikki – oli se melkeinpä minkälainen tahansa – on sentään aina jollain tavalla taiteen palveluksessa, luo sille diskurssia.

Näyttelyissä tunsin aina olevani kuin keskellä tähtien välistä avaruutta.

En ollut kirjoittanut kritiikkiä kuvataiteesta muistaakseni kertaakaan ennen Seiskan poikia. Mustekalan päätoimittajana olin toki lukenut ja editoinut paljon kuvataidekritiikkiä, mutta näyttelyissä tunsin aina olevani kuin keskellä tähtien välistä avaruutta; näin teokset himmeinä pisteinä, joita mikään ei tuntunut sitovan toisiinsa.

Minulle, joka esittävistä taiteista kirjoittavana olin tottunut operoimaan rajatun keston kanssa, kuvataiteen teosten ajallinen kiinteys, niiden plastisuus, tuntui seisauttavan ajatukseni. Oli kuin olisin yrittänyt nähdä ajan pysähtyneestä kellosta. Saatoin hyvinkin olla se, joka (melkein kuin olisin kuulustellut rikoksesta epäiltyä) hiljaa mielessään pohti: ”Kauanko täällä pitää olla, jotta teokset murtuvat ja alkavat puhua?”

Kirjoittamisen myötä hiljaisuuden seasta alkoi vähitellen kuulua ääniä. En tarkoita, että pitäisin itseäni kompetenttina kuvataidekriitikkona, sitä minä ehdottomasti en ole, mutta voin nykyisin ilmaista edes joitain ajatuksia näkemästäni. Uskon, että kysymys on jossain määrin tietyn rekisterin omaksumisesta, tietynlaisesta havaitsemisen taiteesta, luovuudesta, jolle kukin taiteenlaji antaa omat edellytyksensä.

Seiskan poikien ja ylipäätään keskustelumuodon yksi tärkeä anti tässä prosessissa on ollut se, että se on antanut kirjoittamiselle toisenlaisen suunnan kuin perinteinen yksin kirjoitettu kritiikki. Jos perinteisessä kritiikissä teksti suuntautuu kohti lukijaa, niin dialogissa se levittäytyy lukijan eteen kuin panoraama.

Sen vuoksi pidän mahdollisena, että dialogi sopii parhaiten juuri plastisen taiteen käsittelyyn, jonka kiinteys luo hyvän perustan tällaiselle horisontaaliselle vuoropuhelulle. Veistoksen tai kuvataideteoksen äärellä voimme käydä keskustelua teoriassa rajattomasti ilman, että kumpikaan on missään vaiheessa ajallisesti edempänä tai taaempana tai vain teokseen liittyvien muistojen varassa. Tätä mahdollisuutta ei tapahtumaluontoisissa teoksissa ole. Emmehän me toisaalta näin kirjoita, mutta siinä, että kumpikin saa oman aikansa teoksen äärellä, voi ehkä olla tähän verrattavia vaikutuksia.

Siksi voinkin hyvin allekirjoittaa sen, miten luonnehdit eri taiteiden välisiä tekstejämme. En välttämättä sanoisi, että aikataiteen tarjoama tila tulkinnalle ja spekuloinnille olisi elimellisesti kapeampi kuin plastisen taiteen – voihan tanssijan yhteen liikkeeseen pusertua koko inhimillisen elämän kirjo –, mutta ainakin toistaiseksi ne ovat kutsuneet meitä enemmän ideologiakriittisen tarkastelun pariin, kuten sanot. Ehkä tällä on jotain tekemistä senkin kanssa, miten politisoitunut ja hegemoninen rooli kertomuksilla on kulttuurissamme ja miten se ohjaa tulkintaa. Toisaalta otantamme on vielä melko kapea, joten silläkin, minkälaisia teoksia olemme käyneet katsomassa tällä saralla, voi olla vaikutusta.

 

Petteri: Hyvin muotoiltu tuo, että kyse on varmuudesta ja epäilystä, palveleeko teksti todella taidetta. Erityisen hienoa onkin saada – joko meidän teksteistämme tai soolokritiikeistä – kiittävää palautetta taiteilijoilta juuri tarkkuudesta, herkkyydestä ja huolellisuudesta. Vaikka kritiikin kirjoittaminen todellakin tavallaan perustelee itsensä, tällainen palaute voi jopa aiheuttaa nolon olon, että siinä jotenkin lunastuu kritiikin lupaus.

Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu paljon viime vuosina, ja näinä hetkinä tulee myös hieman jäsentymätön mutta kiitollinen tunne kuulumisesta johonkin. Ei ehkä yhteisöön mutta jonkinlaiseen jatkumoon. Samoin saattaa käydä koulutus- tai seminaaritilanteessa, sen jälkeen baaripöydässä tai hyvän kollegiaalisen keskustelun myötä. Kirjoittaessa, etenkin jumitilanteisiin ajautuessa, saatan hakea perspektiiviä ja paatosta näiden kokemusten tuottamasta kriitikkoidentiteetistä.

Tämä identiteetti ei kuitenkaan ole ihan hirveän vahva, osin työn sirpalemaisuuden vuoksi, ja kosketus siihen haihtuu helposti, jos julkaistujen juttujen välille ehtii kertyä aikaa. En kuitenkaan osaa pelkästään harmitella tätä, sillä se pitää yllä tietynlaista sivustaseuraajan asemaa, joka on itselleni ihan kotoisa. Sen vastakohdaksi asettuvat mielessäni tilanteet, kuten jotkin kokemani avajaiset tai vastaavat, joissa läsnäolijat tuntuvat redusoituvan kontakteiksi ja kiinnostaviksi sisällöiksi, minkä riski saa itseni aina harkitsemaan kahdesti, mihin haluan lähteä.

Aihe on sikäli asian ytimessä, että Seiskan pojat sai alkunsa siitä, että jorisimme tuntitolkulla tuoppien yli ja yksi palaava keskustelunaihe oli kummankin ambivalentti suhde kulttuuriskeneen. Nykyään tunne on tasoittunut, mutta voinee silti sanoa, että tuolloiset sivustaseuraajan kokemuksemme olivat riittävän samanlaisia mahdollistaakseen tämän projektin, kahden hengen miniyhteisön, jonka turvin kumpikin meistä on esimerkiksi uskaltanut sanoa jotain taiteenlajeista, joista ei ole aiemmin kirjoittanut.

Meitä on ajanut myös vilpitön motivaatio kritiikkiformaatin uudelleenajatteluun.

Samalla väitän, että meitä on ajanut myös vilpitön motivaatio kritiikkiformaatin uudelleenajatteluun. Kritiikki on joka tapauksessa keskustelua taiteesta, kokemuksien sanallistamista ja törmäyttämistä, joten miksi ei välillä leipoa keskustelua sisään itse kirjoittamiseen. En siis tarkoita törmäyttämisellä mitään mekaanista kolaria vaan kahden kokemuksen avointa asettumista toistensa voimakenttiin.

Palaankin tästä vielä tuohon huomioosi, että dialogi saattaa sopia parhaiten plastisen taiteen käsittelyyn. Se todella tuntuu aivan mahdolliselta, etenkin, jos dialogi ymmärretään juuri sanan laadullisessa merkityksessä eikä siis esimerkiksi etukäteen rakennettuna debattina.

Samalla voinee miettiä, voisiko tällainen dialogimuoto purkaa tuota kertomusten hegemoniaa. Voisiko sillä nostaa luontevasti pintaan jonkinlaista esteettistä paradigmaa ja erojen hienovaraisuutta siellä, missä esityksen tai elokuvan terävänäköinen pätkiminen ajankuvaksi ja diskursseiksi ei ole kiinnostavin tai asianmukaisin tulokulma?

Uudelleenajatteluun liittyen ymmärrän, jos jotakuta huvittaa ajatus kahdesta valkoisesta cis-miehestä uudistamassa kritiikkiä. Olemme kaiketi välttäneet teennäisen rennon ”hyvät jäbät skrivaa hyvällä asenteella” -tyylisen loiselämisen ja toisaalta myös akateemisen ylenkatseen, mutta toki projektiin sisältyy rakennehommia.

Itseluottamuksesta kun nyt oli puhe: olisimmeko marginaalisemmista asemista käsin esimerkiksi tulleet ajatelleeksi, että tällainen diletanttihenkinen, kokeileva kritiikkiprojekti olisi meidän heiniämme? Tai kritiikki genrenä ylipäätään, vaikka siihen liitetyt mielikuvat ovatkin vähitellen monipuolistumassa.

 

Matti: On totta, että taidekeskustelussa edustamme valtapositiota ja suunnilleen kaiken marginaalin vastakohtaa. Lisäksi tulemme samasta yliopistopoolista kuin suuri osa kriitikoista. Se tietysti näkyy siinä, mitä kirjoitamme ja miten katsomme ja kuulemme – ja ehkä eniten siinä, mikä jää kirjoittamatta, mikä näkemättä, mikä kuulematta ja tuntematta.

Tätä positiota voisi kyllä tehdä entistä näkyvämmäksi avaamalla enemmän esimerkiksi sitä, millä perusteilla me valitsemme teoksia arvioitaviksi ja minkälainen taide ylipäätään kutsuu meitä luokseen.

Pohdit, voisiko dialogimuoto purkaa kertomuksen hegemoniaa. Minusta dialogimuotoisen tekstin ytimessä on jonkinlainen tekijyyden hajauttaminen. Se on minulle tässä projektissa ensisijaisempaa kuin vaikkapa erilaisten näkemysten saattaminen samaan tekstiin tai väittely käsiteltävän teoksen laadusta.

Muistaakseni Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdessä oli jokin aika sitten kiinnostava kokeilu, jossa kaksi kriitikkoa keskusteli esityksestä, josta toinen kriitikoista oli pitänyt ja toinen ei (tai ainakin keskustelijoilla oli hyvin eri näkemys teoksesta). Yhtä kaikki tämä lienee usein se asetelma, jonka ympärille dialogia halutaan rakentaa, oli kyse sitten taiteesta tai yhteiskunnallisesta keskustelusta laajemmin.

Dialogimuotoisen tekstin ytimessä on jonkinlainen tekijyyden hajauttaminen.

Kuitenkin jos kertomusten hegemonialla tarkoitetaan yksilön kokemusta korostavaa tarinataloutta, niin dialogi, jossa kaksi kriitikkoa mittelee teoksen laadusta, tuntuu pikemminkin vahvistavan kuin purkavan tätä hegemoniaa, koska vastakkainasettelu yksilöi puhujat ja korostaa heidän individuaaleja näkemyksiään ja kokemuksiaan. Se toistaa tarinaa kehässä toisensa kohtaavista yksilöstä ja ”totuus” on jollakin tapaa tuo ottelu itsessään. Luohan se tilaa tulkinnoille ja niin edelleen, mutta taustalla lymyävät silti yksilöt kokemuksineen ja tarinoineen. Lopputulos onkin usein laimeahko muistutus siitä, miten erilaisia yksilöt ovat tai miten taide on monitulkintaista. Toisaalta mikä sitten olisi jalompi vastaus? Sitä en osaa sanoa. Mutta sen etsiminen kiinnostaa silti.

Epäilemättä meidänkin keskusteluilta odotetaan välillä suurempaa keskinäistä kitkaa, mutta itse olisin periaatteessa valmis jopa häivyttämään yksilöllisyyttämme nykyistä enemmän. Toki mekin olemme projektissa kumpikin omia itsejämme ja tuomme teksteihimme omat kokemuksemme ja tarinamme, mutta ainakin saamamme palautteen perusteella tuntuu, että meitä luetaan silti enemmän yhtenä kuin kahtena erillisenä kirjoittajana, mikä on minusta hauskaa. Oletettavasti näin tapahtuu, koska asetamme kokemuksemme yleensä rinnakkain emmekä vastakkain, vaikka tunteemme käsiteltävää teosta kohtaan olisivatkin keskenään erilaiset.

En tietenkään väitä, etteikö näkemysten haastaminen ja/tai yksilöiden/yhteisöjen välinen debatti olisi hyvää tai jopa välttämätöntä – sehän on ihan kritiikin ytimessä –, mutta se on myös omanlaisensa konteksti, joka kutsuu esiin omanlaisiaan puhujia, ajatuksia ja puhetapoja, ja nuo tavat eivät ole nähdäkseni niitä, joihin me olemme dialogeissamme pyrkineet. Sen sijaan olemme ainakin toivottavasti pystyneet joskus nostamaan jostain teoksesta yhdessä pintaan jotain, mitä emme yksin olisi saanut nostettua.

 

Kirjoittajat ovat dialogimuotoiseen kritiikkiin keskittyneen Seiskan pojat -verkkosivun perustajat.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort