Kuinka kävikään Maxin ja Moritzin Wilhelm Buschin klassikossa?
Pojat joit ei saatu hyviks
on nyt jauhettuna jyviks.
Selvät sävelet. Jos olet paha ja hirtät naapurin kanoja – ”viimeks kukin munan muni/sitten koitti kuolon uni” – karmea rangaistus seuraa.
Jörö-Jukasta jäi mieleen tyyppi, joka ei antanut leikata kynsiään ja jolta räätäli puolimetrisillä saksillaan leikkasi sormet poikki. Huonosti käy siis myös, jos pistät hanttiin aikuisille.
Lapsena luin kahdenlaisia satuja. Toisissa lapset olivat uskomattoman tottelevaisia, rukoilevaisia ja isänmaallisia, siis esikuvallisen hyviä ja sanomattoman tylsiä. Näistä olioista en omaa kokemustani tai kanssalapsiani tunnistanut.
Ne toiset sadut olivat sensuroimattomia Grimmin satuja, joissa keilattiin pääkalloilla, verisammiossa kellui irtileikattu sormi ja pahikset tapettiin karmeilla kidutuksilla, kuten laittamalla piikkitynnyriin ja pyörittämällä vuorenrinnettä alas. Selvää on, että verisammio ja lapsesta keitetty kaalisoppa olivat kiinnostavampia kuin hyveellinen elämä ja armeliaisuus köyhille, jotka olivat aina kiitollisia ja nöyriä. Juuri lukemaan oppineesta minusta oli ihanaa kohdata hirviöitä ja kauheuksia, mutta en silti suosittele alkuperäisiä Grimmin satuja pilttien iltalukemistoksi.
Isänmaallis-jumalista lastenkirjallisuutta tuulettivat raikkaasti Peppi Pitkätossu, Tiitiäisen satupuu ja muumitkin. Luin myös innoissani Sakari Pälsin hurjia juttuja Vallesmannin Arvosta, joka sanoi jukupliut ja teki kaikenlaista kiellettyä.
Päällekäyvä opettavaisuus tekee tarinoista vanhentuneita ja naurettavia. Ne ovat kaikuja menneisyydestä, jollaista ei koskaan ollut.
Rauhanasian edistäminen sodan kauhuilla pelottelemalla kävi kyllä, se ei ilmeisesti lapsia ahdistanut.
Tuli 70-luku ja toisenlainen opettavaisuus. Lastenkirjoissa käsiteltiin ällistyttävän suorasukaisesti seksuaalisuutta, otetiin kantaa ympäristökysymyksiin eikä säikähdetty alastomuutta. Kuitenkaan susi ei saanut syödä Punahilkkaa vaan sen piti ryhtyä tälle kaveriksi, Odysseus ei sokaissut Kyklooppia eikä äitipuoli myrkyttänyt Lumikkia omenalla. Sen sijaan rauhanasian edistäminen sodan kauhuilla pelottelemalla kävi kyllä, se ei ilmeisesti lapsia ahdistanut.
Tietenkin vedän mutkat suoriksi eikä todellisuus ole eikä ollut mustavalkoinen, mutta minulla on kiusallinen tunne, että moralismi on jälleen keskuudessamme.
Hyveellisyyden vaateet ovat tänä päivänä toiset kuin 50- tai 70-luvulla. Enää ei opeteta isänmaanrakkautta tai kristillistä nöyryyttä, vähemmän myös annetaan rauhankasvatusta, mutta todellisuudelle vieras opettavaisuus voi hyvin ja erityisen voimissaan on yksittäisiin sanoihin kohdistuva puhdistus.
Peppi Pitkätossusta on sensuroitu isän uusi ammatti n-kuninkaana, sillä n-sanaa ei ole sallittua kirjoittaa, ei saa edes kertoa, että sellainen sana on joskus ollut. On paheksuttu, että Peppi on sopimaton esikuva lapsille, koska hän on kiusaaja. Peppikö kiusaaja? Ja miksi lastenkirjan henkilön pitäisi olla ”esikuva”?
Muumit eivät enää saa nauttia palmuviiniä. Ehkä Muumipapalta on jo viety piippukin. Jumala ei saa paistaa pullapoikaihmisiä ”mustiksi” vaan ”värillisiksi”. Sinipunaisia pullapoikia ehkä? Liian väkivaltainen oli tarina, jossa isoisäkarhu oli pentuna saanut tukkapöllyä. Teinitytön sanat piti siistiä, kun hän haukkui äitiään köyhäksi ja läskiksi. Oikeassa elämässä näin ei ilmeisesti tapahdu. Maahanmuuttajatyttöä eivät kiusaajat saaneet nimitellä mamuksi tai venakoksi. Rumaahan se tosiaan olisikin.
Minulla on kiusallinen tunne, että moralismi on jälleen keskuudessamme.
Todellisuus ja ihanteellisuus kolaroivat rytisten.
Lapset eivät elä erillisessä, ihanteellisessa lapsimaailmassa. He elävät ja kokevat samassa aikuisten hallitsemassa maailmassa. Aikuiskirjallisuudessa on oivaltavia lapsikuvauksia siitä, mitä kaikkea lapsi ymmärtää ja havaitsee, mutta samaa lapsikuvaa ei saisi siirtää lastenkirjallisuuteen. Miksi ei?
Nykyään painotetaan tunnekasvatusta, mutta voivatko lapset oppia tunnistamaan tunteita, jos kielteiset tunteet, huono käytös ja pahat teot siivotaan lastenkirjallisuudesta pois? Koulukiusaamisen henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta on esimerkkejä pilvin pimein. Lapset kykenevät pahuuteen ja kohtaavat pahuutta, sekä lasten että aikuisten taholta.
Moralismi on eri asia kuin moraali. Eriarvoisuuden, ilkeyden, ulossulkemisen, huonon käytöksen, ajattelemattomuuden tai julmuuden kuvauksia ei pidä sensuroida lastenkirjallisuudesta, ei rumia sanojakaan. Vaikkei pahiks enää ole jauhettuna jyviks, kirjallisuus pystyy antamaan lapselle ymmärrystä, voimaa ja välineitä kohdata, käsitellä ja vastustaa kamaluuksia ja vääryyksiä, kun niitä tosielämässä joka tapauksessa vastaan tulee – tai pystyy, jos sitä ei latisteta konservatiiveimman ja hyveellisimmän ostajamaun mukaiseksi.
• • •
Lue Anneli Kannon aikaisemmat kolumnit:
Paljon harvoille vai vähän monille?
Virheellistä, puutteellista, kelvotonta
Anneli Kanto on kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka tuotantoon kuuluu näytelmiä, televisiokäsikirjoituksia, lastenkirjoja ja historiallisia romaaneja, joista viimeisin, Rottien pyhimys, ilmestyi keväällä 2021.
Kuva: Marek Sabogal
