Taiteen tukemisen ikuinen ongelma on, annetaanko paljon harvoille, ”huipuille” vai jaetaanko niukkuutta pienemmin apurahoin mutta isommalle joukolle. Taiteen edistämiskeskuksen Taiken visioinnissa on lausuttujulki linjaus, että pienistä apurahoista siirrytään suurempiin.

Myös pienistä yksiköistä halutaan eroon. Se tarkoittaa, että alueellisia toimipisteitä vähennetään, mitä Taiken kyselyn mukaan vain viidennes taiteilijoista kannatti. Suomi on alueellisesti suuri maa, ja alueiden taiteentekijät tunnetaan parhaiten siellä, missä he toimivat.

Ajatusta korvata taidetoimikunnat yhdellä monitaiteisella toimikunnalla kannatti vain murto-osa eli viidennes taiteilijoista eikä ehdotettua asiantuntijapoolia pitänyt hyvänä ajatuksena kuin neljännes. Kaiken kaikkiaan nykyistä taidetoimikuntajärjestelmää pidettiin toimivana eikä siihen kaivattu muuta muutosta kuin että työstä pitäisi maksaa korvaus. Siitä oltiin jokseenkin yksimielisiä. Nykyään tehdään talkootyötä pieniä kokouspalkkioita lukuun ottamatta. Kehittäminen ja visiointi on tarpeen nopeasti muuttuvassa maailmassa, mutta ei pidä korjata sellaista, mikä ei ole rikki.

Pienistä yksiköistä halutaan eroon.

Yhteisöjä Taike aikoo avustaa pitkäjänteisemmin, monivuotisella tuella.

Se on toisaalta hyvä kehityssuunta, toisaalta ei. Kun yhteisöjen avustusten vähimmäissumma on kasvatettu 20.000 euroon, on saajien määrä reippaasti vähentynyt, sillä jaettava rahamäärä ei tietenkään ole kasvanut. 20.000 euroa on taiteen pienille yhteisöille liian suuri pala – niillä ei yksinkertaisesti ole työntekijöitä toteuttamaan tuon kokoista hanketta, mutta ne hyötyisivät suuresti 10.000 euron tai 5.000 euronkin tuesta. Nyt ne jäävät kokonaan ilman tukea.

”Huiput”, ”isot nimet” tai ”kansainvälisen tason tekijät” eivät synny tyhjästä. Kukaan ei ole kuuluisuus aloittaessaan vaan jokainen lähtee nollasta. Ilman taiteen rihmastoja ei huippuja kehity, ja siksi rihmastoista on pidettävä huolta. On tuettava alkuja, jotka ovat vasta kehittymässä eikä voi edes ennustaa, mitä niistä tulee vai tuleeko mitään. Kehittyminen vie aikaa ja paljon työtä. Alkutaipaleellaan olevat taiteelliset pyrkimykset tunnetaan parhaiten alueilla tai asianomaisen lajin piirissä.

Varmasti tällöin sijoitetaan rahaa hankkeisiin tai taiteilijoihin, joiden taival loppuu lyhyeen tai jotka eivät koskaan puhkea kukoistukseen. Sijoitusmielessä siis huteja, mutta yleisemmällä tasolla erittäin tarpeellisia.

Rihmastoista on pidettävä huolta.

Pienet apurahat ovat tärkeitä eikä niitä saa hävittää. Uransa alussa olevaa, vähän tunnettua taiteilijaa on vaikea tukea suurella apurahalla, kun näyttöjä ei vielä ole mutta pienenkin apurahan turvin voi keskittyä taiteelliseen työhön kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Kuukausipalkkaisesta ihmisestä muutaman kuukauden turvattu elanto tuntuu mitättömältä, mutta itsenäiselle taiteilijalle asia on toinen. Lyhyt apurahoitettu jakso voi olla ratkaisevan tärkeä.

Mutta pitääkö huippuja ylipäänsä tukea? Eivätkö nimekkäät taiteilijat tule toimeen taiteellaan?

Suomi on alueellisesti suuri maa, väestöllisesti pieni. Vain kourallinen kunkin taiteenalan taiteilijoita pystyy säädyllisesti elättämään itsensä taiteellaan, jos ei lasketa mukaan viihdetaiteilijoita tai näyttelijöitä, muusikoita, laulajia, tanssijoita ja muita ammattilaisia, joille kuukausipalkkainen työpaikka on mahdollinen.

”Eturivin taiteilijoidenkin” (inhoan ilmaisua, olemmeko me muut ”takarivin taiteilijoita”?) on haettava apurahoja, ja he myös saavat niitä. Tästä syntyy vääryyden kokemus ja mielikuva, että vain nuo ”samat nimekkäät” saavat tukea.

Apurahoja pitäisi jakaa suuremmalle joukolle, vaikka se johtaisi yksittäisten apurahojen pienenemiseen. Karkeasti yleistäen: 8 kappaletta 5.000 euron apurahoja tuottaa enemmän taiteellista ja yksilöllistä hyvää kuin yksi 40.000 euron apuraha, vaikka pitkien apurahojen antama mahdollisuus pitkäjänteiseen työhön onkin kallisarvoista. Molempia siis tarvitaan: paljon pieniä apurahoja ja kohtuullinen määrä pitkiä.

Apurahoja pitäisi jakaa suuremmalle joukolle, vaikka se johtaisi yksittäisten apurahojen pienenemiseen.

Taikessa kaavailtua taiteilijapalkkaa ei tarvita ollenkaan. Apurahajärjestelmä on joustavampi, yhteiskunnalle halvempi ja takaa taiteellisen vapauden. Sitä voidaan kyllä kehittää ja liittää apurahoihin vaikkapa työterveyshuolto. Ehkä niihin voidaan kytkeä työttömyysturvakin; onhan apurahan saajilla jo eläketurva. Taiken mallia, jossa taiteilija itse etsii itselleen työnantajan, kannatti taiteilijoista vain viidennes. Parempana pidettiin työsuhdetta valtiollisen toimijan eli Taiken kanssa. Yli puolet piti nykyistä apurahajärjestelmää parhaana vaihtoehtona.

Apurahojen myöntämistä nykyistä suurempina kannatti noin puolet, kukapa ei haluaisi enemmän rahaa, mutta kysymyksessä oli kompa; ei ollut mainittu, että apurahojen lukumäärä tietysti vähenisi ja harvemmat niitä saisivat. Veikkausvoittovarojen vähentyessä taiteen rahoitus ei ainakaan kasva.

Visiokyselyn kaikki vastaukset löytyvät täältä: Mitä taiteilijat ajattelevat Taiken visiosuunnitelmista?

Anneli Kanto on kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka tuotantoon kuuluu näytelmiä, televisiokäsikirjoituksia, lastenkirjoja ja historiallisia romaaneja, joista viimeisin, Rottien pyhimys, ilmestyi keväällä 2021.

Kuva: Marek Sabogal