Kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa on luettavissa täältä (Kritiikin Uutiset 6.11.2021).

Pop-kriitikko Oskari Onninen on ottanut taidekritiikin nykytilan ohella räväkästi kantaa myös taiteen rahoitukseen. Se, miksi taiteen kentällä rahasta suoraan puhumista vältellään, on hänestä hyvä kysymys.

– On jännittävää, että vaikkapa koronakeskustelussa korostettiin taiteen olevan itseisarvo ja samaan aikaan korostettiin, että nyt paha Krista Kiuru on vienyt taiteilijoilta elinkeinon. Jos taidetta pidettäisiin itseisarvona, ei pandemia olisi harmittanut ketään, vaan kaikki olisivat istuneet tyytyväisinä päivät pitkät kotona lukemassa. On paradoksaalista, että taiteen itseisarvoa perustellaan toistuvasti erittäin epä-älyllisesti tällä hyötyajattelulla.

Yksi syy siihen, miksi rahasta suoraan puhumista vältellään, johtuu Onnisen mukaan myös siitä, ettei talousasioita ymmärretä tai edes haluta ymmärtää.

Pelkällä kritiikin kirjoittamisella Suomessa tuskin tulee toimeen kukaan, ellei ole jonkin median palveluksessa. Ei Onninenkaan, vaikka kirjoittaa kritiikkejä valtakunnan tärkeimpiin lehtiin, jotka maksavat kritiikeistä aivan kohtuullisesti.

Onnisen pelastus toimittajana on kyltymätön kiinnostus mitä moninaisimpiin asioihin kulttuurin ohella ja niistä kirjoittaminen. Hän ei arastele lähestyä terävillä haastatteluillaan sen enempää valtakunnan silmäätekeviä, poliitikkoja kuin vaikkapa taloustieteilijöitä. Uusiin asioihin tutustuminen ja niistä kirjoittaminen pitää mielen virkeänä. Onninen on myös oppinut myymään juttujaan häpeilemättä, ja niitä myös tilataan, joskin yllättävän vähän.

Oskari Onninen jyrisi Helsingin Sanomien kolumnissaan, että kulttuurialan on syytä jättää kädenlämpöinen lässytys ja vaatia sitä, mitä haluaa. Esimerkiksi rahaa ja tulojen kompensaatiota. Kolumnin lopetus tiivistää olennaisen: ”Jos kulttuuriala lässyttää valtiovallalle taiteen tärkeydestä ja musiikin voimasta, ministeri Saarikon on helppo lässyttää takaisin, että joo, tosi tärkeää on. Tässä ahdingossa on kyse vain rahasta. Jos rahaa ei vaadi kukaan, sitä ei myöskään tarvitse jakaa.” Annika Saarikko oli tuolloin kulttuuriministerinä.

– Korona-ahdinko oli sinänsä hyvä tilanne, koska kansalaismielipide oli kärsineiden kulttuurialojen puolella. Rahaa vaadittiin yhtenäisesti, mutta kun eturistiriitoja tuli, tämän yhteisen hyvän nimissä lyötiin surutta pienempiä. Ylipäätään eri kulttuurin alojen keskinäiset ristiriidat ovat tuhoisia ja edesauttavat vain vahvimpien alojen etuja. Korona-aikaan ei toimittu yhtään järkevämmin, vaan musiikkiala, erityisesti pop-musiikki, käytti tätä ”yhteisen veneen” ajatusta tosi härskisti omien etujensa ajamiseen muiden kustannuksella.

Pop-musiikki käytti ”yhteisen veneen” ajatusta tosi härskisti omien etujensa ajamiseen.

Tätä haastattelua tehdessä Onninen piti korona-apurahoja hyvänä harjoituksena veikkausvarojen jakamisesta päätettäessä uumoillen siitä tulevan rumaa eri taidesektorienkin välillä. Turpaan tulee ja rajusti hän ennusti. Ja rumaahan siitä tuli kaikkinensa. Joskin asia sai ”onnellisen”, mutta vain tilapäisen lopun, kun leikkaukset peruttiin.

– On myös hyvä muistaa, että samaan aikaan kun puhuttiin 17 miljoonan leikkauksista, esimerkiksi VOS-rahoitusta lisättiin 8,5 miljoonalla. Eli siis ihan normaalia rahojen siirtelyä eri kohtiin budjettia. OKM:n ehdotuksessa taiteen ja kulttuurin määrärahat olivat vähenemässä kolmella miljoonalla, mikä olisi tarkoittanut alle puolen prosentin leikkausta. Tällainen rahojen siirtely on ihan tavallista kulttuuripolitiikkaa.

OKM:n ehdotus valtion talousarvioon on luettavissa täältä.

– Jos kulttuuriin ei jatkossa osoiteta veikkausvarojen täysimääräistä kompensaatiota, jos ja kun rahoitusta aletaan silpoa juustohöylällä, aiheutetaan pahempia vaurioita kuin poliittisesti paljon inhottavammilla yksittäisiin kohteisiin osoitetuilla amputaatioilla. Edellinen tapa jättää jäljelle vain useita rampoja instituutioita ja vapaan kentän toimijoita.

Puhe kulttuurin tärkeydestä on usein omahyväistä ja noloa.

”Kulttuurin kohdalla holhoavaa puhetta piisaa. Jokainen taiteen hyvinvointivaikutuksista ja luovuuden merkityksestä puhuva osallistuu kulttuurialan mitätöintiin, alentuvaan puhetapaan”, Onninen tykitti kolumnissaan Helsingin Sanomissa.

– Kulttuuri-instanssien ääni kuulostaa lähinnä yritysviestinnältä ja kyllä sitä koronan aikaan tilattiinkin esimerkiksi Tekiriltä. Ylipäänsä puhe kulttuurin tärkeydestä on usein omahyväistä ja noloa. Siihen sisältyy ajatus, että te ette nyt vain tajua miten hienoja ja tärkeitä asioita me teemme.  Taiteen ja kulttuurin arvostamien on asia, jonka oppii jo nuorena, jos on oppiakseen. Aika harvoin aikuiset onnistuvat luomaan itselleen minkäänlaista ”kulttuurisuhdetta”, jos sitä ei ole aiemmin ollut. Tämä puolestaan on suorassa yhteydessä siihen, mitä arvostetaan.

Onninen on itsekin saanut Taiken taidejournalistille osoitetun apurahan. Hänestä oli lähinnä absurdia, että moinen voitto osui kohdalle.

”Olen kriitikko, jolle Suomen valtio vieläpä maksaa taiteilija-apurahaa. Apuraha on alusta asti tuntunut häkellyttävältä, järjettömältä ja järjettömyydessään mahtavalta, sillä hyvin pian täysi-ikäistymisen jälkeen ymmärsin, että monen muun kulttuurityön tavoin kriitikkous ei ole työtä vaan korkeintaan työn kaltaista toimintaa, puuhastelua mediatalouden alhaisimmilla portailla. Epäammatti ja epätyötä”, Onninen irvaili apurahan saatuaan Nuoren Voiman esseessään. ”Arvoasteikossa yksi laji olisi varmasti kansan silmissä vielä kriitikkoakin alempana. Apurahakriitikko nimittäin”, hän jatkoi. Tuskinpa arvostus on noussut edelleenkään, pikemminkin päinvastoin, Onninen uumoilee.

– Tähän on vaikuttanut todella paljon se, että tekijöiden on varsin kannattavaa ottaa julkisuushyöty irti myös kehnommasta kritiikistä lyömällä sitä ja kriitikkoa omilla kanavillaan.

Kuinka pitkälle valtion, säätiöiden ja rahastojen apurahapäätökset ohjaavat ja yhdenmukaistavat taiteen sisältöjä on sekin Onnisesta hyvä kysymys.

– Jonkinlaisena uhkana taiteen vapaudelle voi pitää tarkoituksenmukaisuutta ja hyötyajattelua, johon liittyy viime aikoina korostunut ”poliittisuuden” arvostus. Halutaan tietyllä tavalla poliittista taidetta. Oleellista on, millä tavalla nämä asiat ovat alisteisia keskenään. On vaikea sanoa, missä määrin hyötyä, politiikkaa tai sopivia representaatioita vaaditaan, kun päätöksiä tehdään. Mutta, jos ja kun rahoituspäätöksiä tehdään tarkoituksenmukaisuutta painottaen, se on ongelmallista ja hyvin haitallista.

Onnisesta on hyvä, että Koneen säätiö on poistanut apurahavaatimuksistaan ”rohkean avauksen”, sillä eihän taide voi lähteä mistään vaatimuksia.

– Taiteelle pitäisi kaataa loputtomasti rahaa eikä millään muulla ole väliä. Näin ei tietenkään asia ole tai tule koskaan olemaan. Tällaisessa niukkuuden tilanteessa oleellista on pohtia, miten taiteelle osoitettu raha allokoidaan ja minkälaisia kannustimia apurahajärjestelmä luo. Myös apurahoihin vaikuttaa laskeva rajahyöty, ja liian korkeat apurahat voivat luoda taiteilijalle kannustimen tehdä esimerkiksi paljon aiempaa vähemmän taidetta kuin hänen muuten tarvitsisi tehdä. Silloin on perusteltua kysyä, toimiiko järjestelmä niin kuin sen halutaan toimivan?

Taiteelle pitäisi kaataa loputtomasti rahaa eikä millään muulla ole väliä. Näin ei tietenkään asia ole tai tule koskaan olemaan.

Onninen suhteuttaa tämän siihen, paranisivatko hänen Helsingin Sanomissa julkaistut kritiikkinsä merkittävästi, jos niiden kirjoittamisesta maksettaisiin enemmän.

– Palkkioiden korottaminen voisi olla reilua, mutta ei se kritiikkieni laatua parantaisi tai saisi minua käyttämään niihin enempää aikaa kuin nytkään. Sama logiikka pätee mielestäni taiteilija-apurahoihinkin. Mutta mielipidettä siitä, minkä suuruisia apurahojen pitäisi olla, minulla ei ole.

Onninen suhtautuu hyvin skeptisesti siihen, olisiko meillä merkittävästi enemmän hyviä kriitikoita, jos päivälehtikritiikistä maksettaisiin vaikkapa 50 % nykyistä enemmän. Koska näin tuskin on, kritiikin tasoon liittyvät ongelmat johtuvat hänen mielestään siitä, että tarjontaa ja kilpailua on liian vähän.

– Taiteen kohdalla tilanne on tietenkin eri, koska taide on hyvin eri tavalla ”tuote”, mutta valtion budjetin tasolla se on kuluerä muiden joukossa, jolloin ei ole syitä olla optimoimatta sitä. Tätä optimointia kutsutaan politiikaksi.

Sitä, etteivät kulttuuriasiat ole poliitikkojen prioriteettilistoilla kovinkaan korkealla, Onninen monen muun tavoin harmittelee. Yhteiskunta on sellainen, että olisi kummallinen poikkeus, jos kulttuuriasiat olisivat prioriteettilistoilla korkealla. Hän ei myöskään pidä parhaana mahdollisena asiana sitä, että koko kulttuuriala on kallistunut vihreiden ja vasemmistoliiton haltuun lukuun ottamatta joitakin poikkeuksia.

– Vihreillä ja vasemmistoliitolla on monopoliasema kulttuurialan ihmisiin. Ei tarvitse pelätä heidän vuotoaan muihin puolueisiin. Silloin kulttuuri-ihmisten suosiosta ei tarvitse myöskään kilpailla huolehtimalla heidän asioistaan. Tämä on oleellinen dynamiikka, jonka uskon vaikuttavan siihen, että kulttuurialaa on aika harmitonta lyödä.

Rahaan liittyen Onninen esittää lopuksi esittää oikein hyvän toiveen.

– Jos kritiikkiin olisi enemmän rahaa, järkevin käyttötarkoitus mielestäni olisi osoittaa sitä jopa päivälehtitasolla nopeaan, kyvykkääseen ja tehokkaaseen editointiin, jossa joku ulkopuolinen tappaisi skenejargonin, jos kriitikko ei siihen itse ole kyennyt. Tämä palautuu siihen, että monet kriitikot pitävät itseään niin suurina ja tärkeinä neroina, että raivoavat toimituksille, jos heidän teksteihinsä vähänkään kajotaan. Tämä on todella epäammattimainen asetelma, ja varmasti osasyy ”kritiikin kriisiin”.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Teksti on toinen osa Rahako ratkaisee -haastatteluartikkelien sarjasta, jossa pohditaan rahan ja taiteen kompleksista suhdetta.