”Voiko mikään kuulostaa vähemmän vakavasti otettavalta tai voiko mikään kuulostaa vähemmän työltä? Tämä on maailman kannalta sopivan tarpeeton ammatti. Tämä on – vakavasti ottaen – läpeensä naurettava ammatti, jos edes ammatti lainkaan. Juuri siksi rakastan tätä ammattia.”

Näin kriitikko Oskari Onninen (s. 1991) tunnusti rakkautta kriitikontyöhönsä Nuoren Voiman esseessään taannoin. Eikä ryppyjä rakkauteen ole pahemmin tullut. Vakituisesti Suomen Kuvalehteen, Helsingin Sanomiin ja Imageen kirjoittava monipuolinen kulttuuritoimittaja hehkuttaa edelleenkin olevansa unelmatyössään.

Onnista arvostetaan laajalti, mutta kyllä häntä parjataankin, ellei peräti vihata. Viime päivinä on käyty kuumaa somekeskustelua Onnisen ei kovin mairittelevasta arvostelusta Katja Ketun Ismo Alanko -kirjasta Helsingin Sanomissa. Siitäkös Onninen vähät välittää seisoessaan kirjoittamiensa faktojen ja mielipiteidensä takana. Pahemminkin hän olisi kuulemma voinut sanoa, mutta kertoo jättäneensä sen sikseen. Kirja teki niin surulliseksi, että sitä oli hänen mukaansa mielekkäintä käsitellä vakavaan ja asialliseen sävyyn.

Ammatinvalinta oli Onniselle tapa monetisoida niitä asioita, joista hän muutenkin on kiinnostunut. Kriitikoksi Onninen on kertonut tulleensa silloin, kun kaikki lakkasivat lopullisesti arvostamasta tätä ammattinimikettä. Itsetuntoa hiveli, kun kaikkitietävälle 17-vuotiaalle maailman siisteimmältä vaikuttava kritiikkien kirjoittaminen oli vain yhden sähköpostin ja muutaman liitteeksi kaivetun pöytälaatikossa lojuvan levyarvion päässä.

Kriitikon ura sai lentävän lähdön varhain ja vauhdilla. Helsingin Sanomiin Onninen on kirjoittanut vuodesta 2013 alkaen, jolloin hänet rekrytoitiin kesätoimittajaksi kulttuuritoimitukseen. Sittemmin hän on toiminut lehdessä lähinnä musiikkikriitikkona ja kolumnistina. Ennen tätä hän kirjoitti runsaat neljä vuotta kritiikkejä Rumbaan, oli puolitoista vuotta töissä Etelä-Suomen Sanomissa, ehätti olla perustamassa musiikkimedia Nuorgamia ja aloitti Imagen avustajana. Helsingin Sanomiin pääseminen oli Onnisen ainoita tavoitteita työelämässä, joita kohti hän aktiivisesti pyrki ja pääsi.

Sen, mitä kaikkea kritiikki voi olla, Onninen oppi lukemalla Pelit-lehteä.

Heinolalaisen Oskari Onnisen lapsuudenkodissa oli valtava katalogi piraattilevyjä ja polttava cd-asema isän työpaikalla. Kirjoja hän luki mielellään ja alkoi järjestelmällisesti katsoa elokuvia teininä. Teatteriin hän pääsi joskus, mutta ei klassisen musiikin konsertteihin tai oopperaan.

– Kiitos piraattilevyjen ja levyjen polttamismahdollisuuden kuulun sukupolveen, jolle musiikki ei ole koskaan ollut niukka hyödyke. Kun on tottunut kokeilemaan aina kaikenlaista uutta musiikkia vanhemmassa jumittamisen sijaan, siitä on jäänyt hyvät tottumukset päälle.

Kirjastossa Onninen poikkeili yläasteikäisenä satunnaisesti lukemassa musiikkilehtiä, ja pian sen jälkeen alkoi tilata Rumbaa. Sen, mitä kaikkea kritiikki voi olla, hän oppi lukemalla Pelit-lehteä kymmenkesäisestä alkaen.

– Niitä yksittäisiä, hillittömän luovia tekstejä muistan lukeneeni lukuisia ja lukuisia kertoja. Kritiikkitraditioni on ollut se, jossa formulapelin voi arvioida aukeaman mittaisena formulaselostuksena ja murska-arvion voi kirjoittaa pilkkarunoksi.

Pop-musiikki oli sittemmin aika dominantti asia Onnisen elämässä. Rumbaa lukiessaan hän latasi järjestelmällisesti jokaisen lehden kaikki kiinnostavilta vaikuttaneet levyt ja kuunteli ne. Sama metodi on ollut käytössä yhä, paitsi nyt käytössä on Spotify ja levyjä voi löytää lähes kaikkialta.

Valtaa kriitikkona hän ei myönnä omaavansa, vaan pyrkii kritiikeissään tarjoilemaan perusteltuja analyysejä.

– Pidän epäkiinnostavana toitottaa, mikä levy on hyvä, mikä ei. Yleensä tyyliin ”tästä biisistä tykkäsin eniten” -lause johtaa huonoon tekstiin. Pyrin kritiikeissäni keskittymään keikkaa tai levyjä koskeviin asioihin, joita kukaan muu ei välttämättä ole huomannut, tarjoamaan lukijoille jonkinlaista kokonaisymmärrystä ja uusia oivalluksia suhteessa musiikkiin. Kuuntelen vuosittain valtavan määrän uusia levyjä hahmottaakseni, mitä musiikin kentällä tapahtuu. Tekisin niin joka tapauksessa. Ei lainkaan hassumpaa, että kritiikkien kirjoittamisesta saa rahaa ja kritiikkeihin voi ujuttaa hyviä vitsejäkin.

Sosiaaliseen mediaan Onninen suhtautuu ammatillisesti ja twiittailee ahkerasti. Ei aamua, etteikö hän twiittaisi jotain ajankohtaista asiaa, usein hurtilla huumorilla höystettynä.

– Kriitikkona olisi ehkä hyvä tietää, mitä esimerkiksi TikTokissa tapahtuu ja seurata paljon tarkemmin räppisotia Instagramissa ja niin edelleen. Twitter oli aikaisemmin hyvä ja tarpeellinen. Sieltä sai uutis-feedit kaikista maailman medioista, kunnes ihmisten suurimmalta osin turhat keskustelut pilasivat sen.

Twitter oli aikaisemmin hyvä ja tarpeellinen.

Long Play mainosti iltakoulunsa ilmoituksessa Oskari Onnisen olevan yksi ”maan parhaista” kirjoittajista ja palkintojakin nuorelle vihaiselle miehelle on ropissut. Kanonisoiminen maan parhaimpien kirjoittajien joukkoon ja ylipäätään kehuminen lähinnä kiusaannuttaa häntä.

Arrogantisti Onninen on väistänyt akateemisen koulutuksen. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselle hän päätyi pariksi vuodeksi opiskelemaan kuvajournalismia todetakseen, ettei piittaa koko touhusta.

– Tyydytin oppimishaluni huomattavasti tehokkaammin lukemalla itse kuin tankkaamalla jo aikansa elänyttä kirjallisuutta tentteihin.

”Tärkein ja järkevin yliopistovuosinani tajuamani asia oli synkkää realismia: tee muutakin. Tee muutakin, jos haluat maksaa vuokrasi. Tee muutakin, jos haluat matkustaa muuallekin kuin Heinolaan”, hän tilitti Nuoren Voiman esseessään. Viime vuoden hän opiskeli töiden lomassa Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulussa sivistyäkseen ja aikoo palatakin sinne vielä jossain vaiheessa. Sivistystä opinnot toki tarjosivat, mutta osittain Kauppakorkeakoulu tuntui leikkikoululta.

Hänen mielestään kriitikon ylpeyttä tragikoomisempaa paradoksia on 2020-luvulta vaikea löytää.

– On ihme, että Suomen kokoisella kielialueella on vielä lehtiä, joissa halutaan julkaista nykyisissä määrinkin kritiikkejä tällaisilla palkkiolla. Ajattelen, että kyllä se on terapiatorstaiden ja suolistovinkkien subventoimaa. Voisihan tilanne olla paljon huonompikin. Puhuttaessa kriiseistä ja henkisestä alennustilasta pitää muistaa, että ne ovat ensisijaisesti kriitikoiden oma vika, koska emme ole pitäneet huolta ammattiylpeydestä tarjoamalla tarpeeksi hyviä tuotteita. Kritiikki on valunut kohti suosittelemista ja muutenkin epäkiinnostavaksi.

Puhuttaessa kriiseistä ja henkisestä alennustilasta pitää muistaa, että ne ovat ensisijaisesti kriitikoiden oma vika.

Onninen tähdentää, että lukija-analytiikan, datan tulo toimituksiin – niin ongelmallista kuin se monilta kohdin onkin – on paljastanut sen, kuinka paljon tärkeilevät kriitikot luulevat liikoja itsestään taloudellisten realiteettien, klikkimittareiden ja ”uusliberalismin” tukkimassa maailmassa.

Mikään taiteen puolestapuhuja Onninen ei kuitenkaan lupaa olla. Se ei hänen katsannossaan kuulu kriitikon tehtävään, vaan uusien ajatusten ja näkökulmien tarjoaminen.

– Hyvähän se vain on, jos saan jonkin lukijani kiinnostumaan jostakin arvostelemastani levystä tai muusta taiteellisesta tekeleestä. Mutta, minua lähinnä häiritsee ajatus taiteen puolestapuhujan roolista, sillä lähtökohtani kriitikkona on journalistinen.

Onnisen mielestä olisi kulttuurijournalismin kannalta todella tärkeää, että kriitikot tulisivat alalle journalistisista taustoista eivätkä vain intohimoisina taiteen ystävinä.

– Taiteen puolesta puhuminen koskee erityisesti pienempiä taiteenaloja, joiden parissa kriitikot kokevat tehtäväkseen osoittaa julkisuuden valoa genreen. Tämä korostaa kulttuurijournalismia hallitsevaa ”kaikki on hyvää” -ideologiaa, jonka olemassaolon todistaa vaikka se, miten kaikelle annetaan kolme tai nykyään neljä tähteä. Tästä epäkriittisyydestä kärsii se taide, joka oikeasti on hyvää.

Itse Onninen kertoo löytävänsä todella paljon hyvää, jännittävää ja innostavaa taidetta kaikilta taiteen aloilta loputtomasti. Yllättävän paljon hänen mielestään kuitenkin tehdään kovin keskinkertaista taidetta, mutta kriitikon ammatti on opettanut tuntemaan hyvin tarkasti, mistä saattaisi itse pitää. Silloin voi haistaa jo ennakolta, mitkä jutut voisivat olla hyviä.

Onninen korostaa, että kriitikoille maksetaan siitä, että kritiikissä on mielipide. Hyvästä kritiikistä se myös löytyy. Mielipiteiden epärehellisyys, se ettei kirjoita mitä oikeasti ajattelee, paistaa kyllä läpi. Tämä on mielipidekirjoittamisen kannalta hänestä todella traagista.

On Onninen saanut turpiinsakin kritiikeistään, mutta siitäkös hän piittaisi.

– Kriitikon ja toimittajan työ on julkinen ammatti, jolloin kaikenlainen paskan lennättäminen on vain siedettävä ja sillä siisti. Saamani palaute ei määrittele sitä, mitä teen. Aika harvoin, jos koskaan jarruttelen mielipiteitäni.

Kuva: Pia Petterson

Onninen korostaa, että journalisti on asiantuntija, eräänlainen ”vahtikoira”, tarvittaessa jopa kampittaja, jonka tehtävänä on asian hahmottaminen ja kertominen, mikä siinä on tärkeää, oleellista ja hoksaamisen arvoista. Journalistin tulee olla itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava. Sellainen hän haluaa kriitikkona olla eikä mikään taideinstituutioiden jatke, ”taiteen puolustaja”, jollaiseksi moni vanhempi kriitikko Onnisen mukaan on halunnut itsensä positioida.

Hänen mielestänsä on tärkeää löytää näennäisen pinnallisestakin taiteesta syvyys ja kirjoittaa näennäisen pinnallisesti mutta käsitellä samanaikaisesti monimutkaisia rakenteita ja apparaatteja. Niin hyvin, että tekstejä jaksaa lukea edes itse, Onninen venkoilee.

– On vapauttavaa, että itse asiassa lehtiin voi kirjoittaa aivan mitä vaan mutkissa kiihdyttäen ja suorilla jarruttaen, kunhan vain tekee sen riittävän hyvin. Tihein lausein. Hauskuuden karsastaminen kritiikeissä on traagista.

Erityisesti kotimaisten lehtien kritiikkejä tarkasti seuraava Onninen täräyttää yllättäen Helsingin Sanomien Niko Kettusen olevan hänen ehdoton lempikriitikkonsa, vaikkei hän ole edes kriitikko.

– Luen systemaattisesti kaikki hänen autojen koeajoja käsittelevät juttunsa hillittömästi tirskuen, vaikka autot sinänsä eivät kiinnosta minua pätkääkään. Kettusen kritiikit ovat varsinaisia kielellisiä herkkupaloja suomalaisen kritiikin melko vaisulla kentällä. Kriitikoiden pitäisi Niko Kettusen tavoin, lähtökohtaisesti kirjoittaa niin hyviä kritiikkejä, että niitä lukisivat nekin, joita ala ei kiinnosta vähääkään.

Ei kritiikkiä pidä kirjoittaa taidekentälle ja tekijöille vaan vain ja ainoastaan lukijoille.

Tämä on Onnisen mukaan kritiikin ydinkysymys, jossa mennään vikaan jatkuvasti, koska kirjoitetaan sisäänpäin, kun pitäisi kirjoittaa ulospäin. Hänen mielestään ei myöskään ole mietitty tarpeeksi tarkasti keille kirjoitetaan ja miksi. Ei kritiikkiä pidä kirjoittaa taidekentälle ja tekijöille vaan vain ja ainoastaan lukijoille. Kritiikin kirjoittamisen mahdollisuudet ovat rajattomat, mutta niitä ei käytetä hyväksi.

Erityisen tärkeää Onnisesta olisi taidepuheen raivaaminen pois kritiikin umpiosta. Puhumattakaan ”setäkäninästä”, asioiden katsomisesta taaksepäin, ajatukseen siitä, että paras musiikki ja paras taide ylipäätään on tehty jo. Setäkäninällä hän viittaa muun muassa siihen, kun kuinka hän istuessaan Suomen Kulttuurirahaston stipendiaattina puoli vuotta sai kuulla pohdintaa kulttuurijournalismin ja kritiikin jatkuvasta ja loputtomasta alennustilasta ja jupinaa siitä, että ennen kaikki tai ainakin merkittävä osa asioista oli paremmin.

Onninen lukee paljon, muutakin kuin uusia ja trendikkäitä kirjoja. Hänestä vanhat, jo ”aikaa kestäneet” kirjat ovat usein parempiakin. Hänestä on myös kiinnostavaa lukea aikalaiskritiikkiä niistä. Esimerkiksi Suvi Aholan alle kolmekymmentävuotiaana, 80-luvulla kirjoittamat kirjallisuuskritiikit saavat Onnisen vuolaisiin kiitoksiin Aholan sivistyneisyydestä ja alan suvereenista hallinnasta erinomaisissa kritiikeissään.

Mutta, ylipäätään suomalainen taiteen kritiikki on Onnisesta valitettavan tosikkomaista ja itsestään liikaa luulevaa. Median alempaan kastiin kuuluvat kriitikot pitäisi yksi toisensa jälkeen hänen mielestään usuttaa kirjoittamaan liitutaulu täyteen Janten lain ensimmäistä kohtaa: ”Älä luule, että sinä olet jotain!”

Ystävänsä Sonja Saarikosken kanssa Onninen on uumoillut, että parasta, mitä suomalaiselle kritiikille ja kulttuurijournalismille voisi tapahtua olisi se, että Ilta-Sanomat alkaisi julkaista kulttuurisivustoa kerran viikossa ruotsalaisten iltapäivälehtien tyyliin.

Parasta, mitä suomalaiselle kritiikille ja kulttuurijournalismille voisi tapahtua olisi se, että Ilta-Sanomat alkaisi julkaista kulttuurisivustoa kerran viikossa.

– Oleellista on sekin, että IS:n liiketoiminta lienee suomalaisen median parhaassa hapessa. Ilta-Sanomien kulttuurisivut lisäisivät kilpailua. Kritiikin ongelmat varsinkaan valtamediassa eivät liity resursseihin vaan siihen, että kilpailua ei ole tarpeeksi. Tämä johtaa laiskistumiseen, koska kritiikkien tasoa ei jouduta riittävästi miettimään. Se, ettei kulttuurijuttuja lueta kovinkaan paljon johtuu niiden tasosta ja integriteetin puutteesta eikä siitä, etteikö kulttuuri kiinnostaisi lukijoita.

Onnisen mielestä myös laajempaa yhteiskunnallista keskustelua pitäisi avata kulttuurisivuilla paljon enemmän. Tämä vaatii kulttuuritoimittajilta huomattavasti laajempaa yleissivistystä, mitä pelkkä taiteen ja vielä rajatummin yhden taiteenlajin tunteminen suo. Yhteiskunnallisten keskustelunavausten sijaan henkilöitymiskehitys ja lifestylemäinen tarinajournalismi on mennyt kulttuurijournalismissa hänestä aivan liian pitkälle. Onnisesta on ongelmallista sekin, että monet kriitikot vaikuttavat kuuluvan johonkin ”kulttuuriperheeseen” ja kokevat olevansa sen asialla.

Oman kriitikon työnsä kannalta maksimaalinen mediadieetti koko ajan on Onniselle oleellista. Hän lukee todella paljon lehtiä, muun muassa eurooppalaisia talouslehtiä ja yhdysvaltalaisia aikakauslehtiä ja monia muitakin. Tämän ja ylipäätään mahdollisimman laaja-alaisen yleissivistyksen hän sanoo tuovan tarpeellista substanssipohjaa kriitikkona.

– Kulttuurijournalismissa pysyn hyvin kartalla siitä, mitä suomeksi kirjoitetaan seuraamalla laajasti eri lehtien kulttuurisivuja. Helsingin Sanomia ja Suomen Kuvalehteä seuraan suorastaan systemaattisen tarkasti. Ei tekstimuotoinen kritiikki ole mihinkään katoamassa, mutta sillä on tyypillinen demareiden, Yleisradion ja Suomen Kuvalehden ongelma. Se, että ainakin tällä hetkellä lukijat vähenevät sitä mukaa kuin kuolevat vanhuuteen.

Mutta ei Onninen tätä Gordionin-solmua osaa avata, eikä siihen ryhdy. Ei hän myöskään yhdy taiteentärkeyden kuorolauluun.

Itse taiteen suhteen Oskari Onninen on kyltymätön ja suree, ettei ehdi tarpeeksi kuluttamaan sitä. Koronarajoituksista hän nautti suunnattomasti. Antoihan tapahtumien perässä juoksemisen tyssääntyminen runsaasti lisäaikaa taiteen kuluttamiseen kotosalla.

Puhe koronan aiheuttamasta ”kulttuurivelasta” on aika kulttuurivihamielistä, koska se oikeastaan sulkee kaiken paitsi esittävän kulttuurin ulkopuolelleen.

– Koronarajoitusten aikanahan kodeissa on ollut tarjolla todellinen taiteen buffetpöytä. Ilmeisesti ihmiset eivät vain ole halunneet käyttää aikaansa sen antimiin, vaan keskittyivät itkemään netissä sitä, että sosietee oli kiinni. Kiinnostiko heitä silloin taide sinänsä vai se, miten paljon heidän oma statuksensa oli näistä taidemenoista riippuvainen, Onninen pähkäilee.

Tässä mielessä hänen mielestään puhe koronan aiheuttamasta ”kulttuurivelasta” on aika kulttuurivihamielistä, koska se oikeastaan sulkee kaiken paitsi esittävän kulttuurin ulkopuolelleen.

– Herranjestas, painettujen kirjojen myynti kääntyi nousuun, Levykauppa Äx teki ennätysvuoden, gallerioista on kannettu ihan sairaasti taidetta kotiin! Kulttuuriin kyllä käytettiin rahaa, mutta se vain allokoitui eri tavoin kuin oli totuttu.

Koronarajoitusten aika oli Onnisesta ”downshiftaajan” parasta aikaa, se vain harmitti, ettei päässyt karaokea laulamaan. Samassa pop-kriitikko paljastaa, että on opiskellut ja soittanut klassista kitaraa kaksitoista vuotta. Lopulta hänestä oli kuitenkin hauskempaa kuunnella musiikkia kuin soittaa sitä itse. Sitä paitsi vain joka kymmenes livekeikka on hänen mielestään hyvä. Aivan liian usein kotimaisia artisteja livenä katsoessa paljastuu, että jokin hänen arvostamansa artisti onkin oikeastaan aika tyylitön ja ankea.

”Jos luovumme asiantuntijuudestamme, mitä enää olemme lukijoiden silmissä. Koska paremmin tietäminen on kaikki, mitä meillä on, meidän on vaalittava sitä viimeiseen asti.” Näin Oskari Onninen päätti kiitospuheensa pokatessaan ”Nuori aikakauslehtitoimittaja”-palkinnon. Tämän hän allekirjoittaa edelleenkin. Joskin korostaa, että tärkeä osa kriitikon työtä on sekin, ettei kahden vuoden takaisten kirjoitusten kanssa tarvitse olla samaa mieltä.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Kaksiosaisen haastattelun toisen osan voi lukea täältä.

Oskari Onninen. Kuva: Pia Petterson

Oskari Onninen

■ Syntynyt Heinolassa 8.2.1991. Asuu Helsingissä.

■ Vapaa toimittaja ja kriitikko. Kirjoittaa artikkeleita ja popmusiikin kritiikkiä Helsingin Sanomiin ja Imageen. Kirjoittanut lisäksi muun muassa Suomen Kuvalehteen, Long Playhin ja Apuun. Ylen aamun Jälkinäytöksen kulttuuripanelisti.

■ Työskennellyt Ylioppilaslehdessä, Helsingin Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa ja ollut perustamassa musiikkimedia Nuorgamia.

■ Otavan kirjasäätiön Vuoden nuori aikakauslehtitoimittaja -palkinto 2019. Suuri Journalistipalkinto 2013 Yleisön suosikki -kategoriassa 11-kollektiivin ja Kaskas Median Kriisi? -projektista. Ehdolla Pienen journalistipalkinnon saajaksi keväällä 2015 Valkeen korvavaloja käsitelleestä jutusta.

■ Harrastaa tietokilpailuja ja NHL-seura Colorado Avalanchen seuraamista.