Artikkeli on toinen osa kolmiosaisesta artikkelisarjasta. Lue myös ensimmäinen osa.

Länsimainen ihminen oppi näkemään itsensä 1800-luvulla ennen muuta työntekijänä. Elämästä tuli vakava asia, kun leikki ja sen veli joutilaisuus erotettiin työstä. Lapsenmieliset nautinnot kuten kevytmielisyys, hauskuus, leikki, rituaalit, tanssi, musiikki, ilonpito ja pynttäytyminen olivat muinoin keskeinen osa aatelisten, pappien ja talonpoikien elämää. Nuo elämän ilot ja nautinnot joutuivat protestanttien hyökkäysten kohteiksi 1500-luvulta lähtien. Tästä protestantismin keskeisestä ongelmasta on tullut viimeisen 500 vuoden aikana ihmiskunnan tragedia, joka näyttäisi johtavan globaaliin tuhoon.

Viihde yrittää vapauttaa meidät ajan kulumisen tuottamasta nostalgiasta ja melankoliasta. Toisaalta kaikkialta hyötyä tavoitteleva talousjärki uusliberalismin synkeässä viitassa uhkaa riisua mielikuvituksen koko maailmasta. Tässä leikissä mielikuvituksella on täysi työ pysytellä hengissä. Uusliberalistisen ajan kenties suurin melankolinen uhkayritys on ollut pysäyttää aika ja yhteiskunnallinen edistys kääntämällä väkipakolla historian pyörät pyörimään ajassa taaksepäin. Porvaristo katseleekin protestanttista kahvikuppikristillisyyttään kuin pilakuvaa.

Viihde yrittää vapauttaa meidät ajan kulumisen tuottamasta nostalgiasta ja melankoliasta.

Mitä tapahtuu, jos kapitalismista poistetaan protestanttis-kalvinistinen etiikka, eli välittömästä palkitsemisesta pidättäytyminen ja kova raatamista ihannoiva työetiikka, ydinperhekeskeinen velvollisuus ja luottamus sekä pyyteetön romanttinen rakkaus? Jääkö meille pelkän mainonnan lisäksi jäljelle muuta kuin vapaan markkinatalouden logiikka, jossa kaikki yksilöt metsästävät villeinä ja vapaina globaaleilla markkinoilla tuottaen pelkkää hyvää, kallista ja kaunista kaikille kauniille ja rohkeille ympäri yhteismarkkina-alueen avaruutta?

Ei jää muuta kuin kapitalismi uskontona. Tämän ajatuksen saksalainen Walter Benjamin (1892–1940) luonnosteli muistivihkoonsa vuonna 1921. Hänen mukaansa kapitalismi ei ole talousjärjestelmä vaan uskonto. Se on ankarin koskaan olemassa ollut kulttiuskonto, jolla ei ole teologiaa eikä uskonkappaleita. Kapitalismi on kultin harjoittamista vailla lepoa ja vailla armoa.

Hyötymoraaliin perustuvan utilitarismin uskonnollinen väritys tulee esiin kultin jatkuvana kestona. Kapitalismissa ei ole ”arkipäiviä”. Jokainen päivä on rahan alttarilla vietettävä juhlapäivä suureellisten palvelusmenojen suorittamisen ja palvonnan äärimmäisen rasituksen kammottavassa mielessä. Benjaminin mukaan kapitalismi on länsimaissa kehittynyt loismaisessa suhteessa kristinuskoon. Viime kädessä kristinuskon historia on loisensa, kapitalismin, historia, jonka vanavedessä ihminen on kasvanut taivaankannen läpi. Se on luultavasti ensimmäinen kultti, joka ei pyri anteeksiantoon vaan universaaliin velallisuuteen. Kapitalistit tavoittelevat maailmanlaajuista monopoliherruutta, jolloin kansalaiset, valtiot ja Jumala pyytelevät heiltä velallisina armoa ja anteeksiantoa, jota kapitalistit eivät anna:

”Kapitalismi on uskonnollinen liike, jonka olemukseen kuuluu kärsimys loppuun saakka, epätoivon maailman saavuttamiseen saakka, mitä nimenomaan vielä toivotaan.”

Kapitalismin tavoitteena on loputon maailmanlaajuinen epätoivo, jolloin Jumalakin on ikuisesti velkaa monopolikapitalisteille. Muista uskonnoista kapitalismi poikkeaa myös siinä, ettei sen uskonto ole enää olemassaolon uudistamista vaan olemassaolon ajamista tuhoon sotien, ihmisten elinmahdollisuuksien ja ympäristön tuhoamisen kautta:

”Epätoivo laajentuu maailman uskonnolliseksi tilaksi, josta parannus olisi odotettavissa. Jumalan transsendenssi on kadonnut. Mutta jumala ei ole kuollut, hänet on sisällytetty ihmisen kohtaloon.”

Charles Baudelairen (1821–1867) runoutta käsittelevässä esseessä ”Keskuspuisto” Benjamin toteaa, että elämme paikalleen jähmettyneessä levottomuudessa, jossa ei tapahdu mitään kehitystä. Mitä tarkoittaa puhua edistyksestä maailmassa, joka on vajonnut kuolonkankeuteen? Kodistakin tulee pelkkä elintasonäyttämö, joka saa yhä häikäilemättömämmän tavaran ulkoasun. Kaikki muuttuu tavaramaailman petolliseksi kaunisteluksi. Elämme keskellä outoa satua outojen kulkijoiden ympäröimänä. Jatkuvaa pääomien kasvua ja yhteiskunnan kehitystä ei voida sovittaa yhteen. Kapitalismissa teknologia ei lunasta lupauksiaan ihmisen vapauttamisesta, koska teknologialla pyritään korvaamaan mahdollisimman suuri osa ihmistyöstä. Onhan porvariston perimmäisenä haaveena kapitalismi ilman proletariaattia.

Georges Rochegrosse, Charles Baudelaire, 1917. Kuva: Brown University Library

Kapitalistisen tuotantotavan tavoite ei ole työajan lyhentäminen vaan tietyn tavaramäärän tuottamiseen tarvittavan työajan lyhentäminen teknologian avulla, jotta tuotteita voidaan tuottaa yhä enemmän yhä lyhyemmässä ajassa ja yhä halvemmalla. Vuonna 1921 luonto ei ollut vielä asettanut jatkuvan kasvun talouskehitykselle reunaehtoja, vaikka kapitalismin umpikujat olivat samanlaisia kuin tänäänkin. Myöskään työväenluokka eikä yhteiskunnan sosiaalinen kehitys ollut vielä pudonnut teknologisesta ja taloudellisesta kehityksestä niin pahasti kuin nykyään. Benjaminin käsittelyssä on myös eeppinen teatteri, rikosromaani, luokkatietoisuus, surrealismi, 1800-luvun Pariisi sekä Mikki Hiiri. Kaikkien Mikki Hiiri -elokuvien aiheena on pyrkimys oppia pelkäämään.

Kaikkien Mikki Hiiri -elokuvien aiheena on pyrkimys oppia pelkäämään.

Vuosina 1936–37 julkaistussa laajassa esseessä ”Tarinankertoja” Benjamin pohdiskelee, miksi tarinankerronnan taito on painumassa mailleen. Hän päätyy ajatukseen, että ensimmäinen maailmansota hävitti ihmisiltä kokemukset ja toi tilalle pelkän kauhun ja mykistyksen:

”Eikö sodan päätyttyä huomattukin, että ihmiset palasivat sotakentiltä mykistyneinä? Heille ei ollut kertynyt jaettavia kokemuksia, vaan he olivat menettäneet niitä. Se, mitä kymmenen vuotta myöhemmin purkautui sotakirjojen tulvana, oli aivan muuta kuin kokemus, joka kulkee suusta suuhun. Ei, kummallista se ei ollut. Sillä kokemusta ei koskaan ole niin perin pohjin osoitettu valheelliseksi, kuin miten asemasota osoitti strategisen, inflaatio taloudellisen, mekanisoitu sodankäynti ruumiillisen ja vallanpitäjät moraalisen kokemuksen. Sukupolvi, joka vielä oli mennyt kouluun hevosvaunuilla, seisoi avoimen taivaan alla maisemassa, jossa mikään ei säilynyt muuttumattomana paitsi pilvet, ja niiden alla, hävitystä tuottavien pyörteiden ja räjähdysten voimakentässä, seisoi pikkuriikkinen heiveröinen ihmisruumis.”

Walter Benjamin oivalsi historian enkelin tragedian tutkiessaan omistamaansa Paul Kleen maalausta ”Angelus Novus”, jossa enkeli on kääntänyt selkänsä tulevaisuudelle ja tuijottaa rävähtämättä historian rauniokasaan:

”Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy kasvojemme edessä, siinä se näkee yhtä ainoata katastrofia, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se haluaisi kyllä jäädä, herättää kuolleet ja kerätä yhteen sen mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin. Myrsky on niin voimakas, ettei enkeli voi enää sulkea siipiään. Tämä myrsky ajaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

• • •

Entäpä jos globaali uusliberalismi onkin palannut Aabrahamin viitoittamalle tielle. Julia Kristevan (s. 1941) mukaan Aabraham on jättänyt taakseen kotiseutunsa, isänmaansa, isänsä talon ja kaikki muut maailman kansat mennäkseen sitä maata kohti, jonka Jumala on osoittanut hänelle. Myöskään pääomalla ei ole isänmaata ja sen pohjavireenä sykkii kalvinilainen ennaltamääräämisoppi harvoista valituista predestinaattoreista. Heille keynesiläinen hyvinvointivaltio, sosialismi ja natsismi ovat pakanallisia taloususkontoja, jotka on kitkettävä maailmasta ja maailma on pyhitettävä pääoman esteettömälle kasvulle.

Uusliberalistista uskontoa tunnustavat eivät halua hukuttaa meitä vaurauteen vaan niukkuuden ongelmiin. Melankoliaa ja nostalgiaa aiheuttaa se, että maailmasta katoaa eksotiikka, kun kaikki paikat ja kulttuurit ovat yhtä ja samaa ostoskeskusta, tietoyhteiskuntana markkinoitua rahan konfirmaatioyhteiskuntaa.

Platon kritisoi sofisteja, filosofian kauppiaita siitä, että vaikka sofistit kehottivat harjaannuttamaan muistia, he tekivät tämän vain kyetäkseen puhumaan vailla tietoa, lausuakseen arvostelukyvyttömästi ja totuudesta piittaamatta ulkomuistista, tarjotakseen merkkejä, tai pikemminkin myydäkseen niitä maksaville asiakkaille. Arvostelun varjolla myönteistä tuote-esittelyä harrastavat tuotteiden tähdittäjät harjoittavat merkkituotetaloutta, jolla ei ole paljonkaan tekemistä perinteisen arvioinnin, kritiikin kanssa. Kaupustelusta puuttuu dialektiikka, eli se, mikä platonilaisittain kuuluu muun muassa lainsäädäntöön, jolloin lainsäätäjä on kirjailija ja tuomari on lukija. Arvostelijalle dialektiikka on eräänlaista kutomistaitoa, yhteen kietomisen tiedettä. Merkkituotetalous puolestaan vaatii silmänkääntäjän, näköharhojen teknikon taitoja. Jacques Derrida (1930–2004) kuvaa teoksessaan Platonin apteekki Platonin Valtiossa esittämää (557a) ja (558c) esittämää kritiikkiä demokraattisesta katukäytävillä kaupattavista kirjoituksista. Tällaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa ei kanneta minkäänlaista huolta pätevyydestä, vaan vastuulliset tehtävät uskotaan kenelle hyvänsä. Virat jaetaan arpomalla.

Koska todellista arvojärjestystä ei ole, demokraattinen ihminen asettaa tietynlaisen tasa-arvon eri mielihalujen välille ja luovuttaa sielunsa hallinnan ensimmäiselle vastaantulijalle niin kuin arpa olisi sen määrännyt, kunnes saa siitä kyllikseen ja antautuu jonkin toisen mielihalun valtaan. Hän vaalii tasapuolisesti kaikkia mielihaluja, mutta sulkee korvansa ja silmänsä totuuteen pyrkiviltä perusteluilta.  Tämä Platonin kuvaama seikkailijaa muistuttava onnenonkija matkii kaikkea summanmutikassa olematta todellisuudessa mitään, ja perää itselleen oikeutta tehdä mitä mieleen juolahtaa seurauksista piittaamatta.

Perinteisesti vaatimus tiedon totuudesta on vaatinut, että väitteiden perustan ja perustelun tulee löytyä niiden ulkopuolelta. Väitteet itse eivät voi perustella omaa pätevyyttään, vaan väitteiden pätevyyttä ja totuutta on arvioitava suhteessa niiden referenttiin, vertauskohteeseen, eli siihen mistä ne väittävät jotakin. Jos jostain taideteoksesta tai -esityksestä arvostelija sanoo jotain, hänen on perusteltava väitteensä, arvostelmansa suhteessa johonkin sellaiseen teokseen tai esitykseen, joka ei ole yhtä hyvä tai on parempi kuin arvosteltavana ole teos tai esitys.

Derridan mukaan totuus säilyy sukupolvelta toiselle puhutun kielen ja kirjoitetun tekstin avulla. Pidämme jotain väitettä todenmukaisena ja perusteltuna kuvauksena, kun ymmärrämme, mitä puhuja tai kirjoittaja tarkoittaa. Tieto pysyy ja sitä ymmärretään niin kauan kuin kielelliset merkit säilyttävät toistettavuutensa, eikä kieli muutu käsittämättömäksi. Kritiikin tehtävä on tässä derridalaisessa näkemyksessä säilyttää ja siirtää tietoa suhteuttamalla sitä arvioinnin kautta historiaan, edeltäjiinsä. Kaupustelu puolestaan pyrkii myymään aina saman aina uutena ja häivyttämään historian, eli vertailukohdat saadakseen ostajan yllätetyksi ja ymmälleen. Shokeeraavus ja kriittisyys eivät ole sama asia.

• • •

Martin Heideggerin (1889–1976) mielestä etsimme sellaisia ”totuuksia”, joiden avulla voimme peittää ikäviä tosiasioita aina uudelleen ja uudelleen. Ihmisen perustila on pitkästyminen, jolloin hänellä on kiireen puute, joka tekee hänet levottomaksi, ikävystyneeksi ja kärsimättömäksi. Hän on jatkuvasti kuluvan ajan, lähestyvän kuoleman ja pitkästymisensä välimaastossa.

Auttaako viihde unohtamaan vai muistamaan? Liittyykö se pohjimmiltaan turvallisuuden kaipuuseemme, toiveeseemme, että todellisuus olisi sellainen, jossa voisimme vaaratta ja vailla yllätyksiä liikkua paikasta toiseen, ”seikkailla” vaaroja vailla ja kokea silti jännitystä ja miellyttäviä yllätyksiä ja elämyksiä?

Englantilainen elokuvakriitikko Richard Dyer (s. 1945) katsoo, että viihteen väitetty todellisuuspako tarjoaa kuvitteellisen ympäristön, jonka tarkoituksena on luoda jännitystä ilman ”oikeaan elämään” liittyviä riskejä. Viihde luo vaikutelman ”jostakin paremmasta”, johon voi paeta, tai jostakin, jota syvästi haluamme, mutta jota jokapäiväinen elämämme ei meille kuitenkaan tarjoa. Se luo tunteen, että asiat voisivat olla paremmin, sekä mahdollisuuden kuvitella vaihtoehtoja vallitsevalle arjelle ja kenties hieman muuttaa sitä.

Viihde ei kuitenkaan esitä malleja utopistisista maailmoista, kuten Platon tai Thomas More ihannevaltiokuvitelmissaan. Viihteen utopismi sisältyy sen ilmentämiin tunteisiin. Se esittää, miltä utopia tuntuisi, ei niinkään miten se olisi järjestynyt. Viihteen esittelemät tähdet ovat mukavampia kuin me, henkilöhahmot mutkattomampia kuin tuntemamme ihmiset, tilanteet helpommin ratkaistavissa kuin ne, joita päivittäin kohtaamme töissä ja kotona. Dryer katsoo, että haluamme ”segmentoida”, eritellä todellisuuden sopivan kokoisiin paloihin, joita voimme helposti hallita.

Venäläinen kirjallisuustutkija Mihail Bahtin (1895–1975) nimitti tapahtumia, olemista ja tapaamisia vailla olevaa pitkäveteistä aikaa pikkukaupungin ajaksi. Päivästä toiseen toistuvat samat arkiset toimet, samat puheenaiheet ja samat sanat. Tapahtumia vailla oleva aika naulaa elämän paikoilleen pelkäksi syömiseksi, juomiseksi, nukkumiseksi, juoruilemiseksi ja pieneksi vehkeilyksi. Mieltä kuohuttavien tapahtumien puutteessa elävä pikkukaupungin julkisuus nostaa esiin elämän vähäpätöisimmät ja älyllisyyden syrjäisimmätkin sivuseikat ja tekee niistä monumentaalisen tärkeitä asioita. Pysähtyneen ja tahmean ajan vastakohtana on dynaamisesti eteenpäin rientävä viihteen aika, jonka tunnusmerkkejä ovat kriisit ja käännekohdat.

Tapahtumia vailla oleva aika naulaa elämän paikoilleen pelkäksi syömiseksi, juomiseksi, nukkumiseksi, juoruilemiseksi ja pieneksi vehkeilyksi.

Filosofi Juha Varto (s. 1949) pitää pitkästymistä vierauden tunteena niinä hetkinä, jolloin emme ole valppaita rajaamaan ja määrittelemään asioita. Pitkästymisessä nousee esille kysymys, miksi ylipäänsä on oleva eikä olematon, minne olemme etääntyneet epätoivosta ja ilosta. Onko viihde filosofian tavoin koti-ikävää, pyrkimystä olla kaikkialla kotonaan? Tämä kaipaus syntyy sen käsittämisestä, että missä olen nyt, ei ole se, missä todella haluan olla.

Thomas Mann (1875–1955) kutsui fantasmagoriaa kosmeettiseksi taiteeksi. Se on vastakohta kirjallisuudelle, koska kirjallisuus toimii muistin vaalijana ja fantasmagoria unohduksen välikappaleena. Fantasmagoria rikkoo yksilön sisäisen eheyden ja tietoisen valppauden, arkijärkeen perustuvan kriittisen arvioinnin. Sen tilalle astuvat ulkoiset muodot, eleet ja esittäminen, urbaani kaaos ja markkinahumu. Persoona muuttuu ilveilijäksi, ulkoisten ärsykkeiden vaikutusten alaisena temppujen toistajaksi. Kun urbaanit massat massakulttuureineen korvasivat kalenteriin sidotut karnevaalit ja yleiset juhlat, tempaistiin rahvaalta ja keskiluokalta koomisen ruumiillisuuden puhunnan itseilmaisun tyylilajit, sekä yhteys väenkokouksiin, jossa alemmat ja ylemmät luokat aiemmin sekaantuivat. Fantasmagorinen esittäminen on leikkautunut irti kulttuurista, yleisöstä ja esityksen nyt -hetkestä pelkäksi naaman vääntelyksi. Esittäjän suhde yleisöön on katkennut television vaikutuksesta. Esittäjä ei esiinny, vaan ilmeilee, hän ei elehdi vaan on ruudun täydeltä pelkkää naamaa.

• • •

Syyskuussa 1995 Neuvostoliiton viimeisen presidentin ja Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mihail Gorbatshovin (s. 1931) Kalifornian Fairmont-hotellissa järjestämässä symposiumissa yli 500 johtavaa poliitikkoa, talouselämän edustajaa ja tiedemiestä eri puolilta maailmaa viitoittivat tietä uuteen sivilisaatioon. Tilaisuudessa puolalaissyntyinen, neljä vuotta presidentti Jimmy Carterin turvallisuusneuvonantajana toiminut valtiotieteilijä Zbigniew Brzezinski (1928–2017) esitti käsitteen ”tittytainment”, tissiviihde. Sanassa esiintyvät käsitteet entertainment (viihde) ja tits (tissit). Tällä Brzezinski ei tarkoittanut ainoastaan seksiä, vaan turruttavaa viihdettä, joka virtaa joutilaiden ja syrjäytyneiden ihmisten tajuntaan kuin maito imettävän äidin rinnoista. Tämä turruttavan viihteen ja riittävän ravinnon sekoitus saa maailman turhautuneen väestön pysymään aloillaan.

Tuolloin 25 vuotta sitten Googlea, Facebookia tai iPad-viihteen tuttipullosovelluksia ei vielä tunnettu, joten Brzezinskin esitys aiheutti kohahduksen. Nyt lähes jokainen ympäri maailmaa kulkee kyseinen tuttipullo mukanaan sitä jatkuvasti lutkuttaen. Kirjailija Jukka Laajarinne (s.1970) kysyykin, mikä olisi vaikeimmin selitettävä nykyajan ilmiö, jos kohtaisi 1950-luvun ihmisen: ”Varmaankin se, että meillä on taskukokoinen laite, jolla pääsee lähes kaikkeen maailman tietoon ja käytämme sitä kissavideoiden katseluun ja vieraiden ihmisten kanssa riitelyyn.”

Ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että lapsuutensa unitaarisen universalistisen kirkon jäsenenä viettänyt, yli 70-vuotias Ray Kurzweil vetää Googlen ytimessä toimivaa singulariteettiyliopistoa, Singularitety Universitya. Tämän transhumanistisen hankkeen päämääränä on yhdistää digi- ja nanoteknologia, biologia ja kognitiiviset tieteet (yhteislyhenne NBIC) ja rakentaa niiden avulla välineitä, joiden avulla käyttäjä voi paeta ihmiselämän rajoilta. Tällöin jokainen yksilö kuuluu kokonaan itselleen ja on vapaa ”parantelemaan” itseään niin, ettei hänelle voida asettaa mitään muita rajoja kuin tieteen sanelemat. Sairaus, vanheneminen ja jopa kuolema ovat ylitettävissä olevia rajoja.

Suurimpana haaveena Kurzweililla on, että ihmisen aivot laitetaan tietokoneen kovalevylle ikään kuin leikkuulaudalle, jossa niiden hyödyllisimmät osat viipaloidaan ja erotellaan toisistaan. Sen jälkeen aivojen kopio tietokoneen kovalevyllä sallii virtuaalisen hengissä selviytymisen, nanoteknologiset implantit lisäävät älyllisiä ja biologisia kykyjä.

Englantilainen kirjailija Aldous Huxley (1894–1963) oivalsi jo vuonna 1931 ilmestyneessä romaanissaan Uljas uusi maailma, miten teknologialla hallittavassa maailmassa ihmiset eivät enää polta, eivät juo, nuuskaa eivätkä anna itselleen ruiskeita. Jos joku tuntee itsensä masentuneeksi tai alikuntoiseksi, hän nielee tabletin tai pari soma-nimistä kemiallista yhdistettä. Huxley lainasi tämän hypoteettisen huumausaineen nimen kasvista nimeltä ”Asclepias acida”. Intian vanhat arjalaiset valloittajat käyttivät sitä eräässä juhlallisimmista uskonnollisista rituaaleistaan. Tämän kasvin varsista esiin puristettua päihdyttävää juomaa papit ja ylimykset joivat monimutkaisen seremonian yhteydessä.

Huxley uskalsi katsoa asioita suoraan kohti. Hänen mukaansa huumaavan soman nauttiminen ei uljaassa uudessa maailmassa ole enää mikään yksityinen pahe. Se on poliittinen instituutio, perustuslain takaama elämän vapauden ja onnen varsinainen olemus, koska kenenkään ei pidä tuntea mielipahaa, tapahtuipa maailmassa mitä tahansa tai kenelle tahansa. Soma pitää hyvällä tuulella juuri ne, joita eniten käytetään hyväksi ja eniten alistetaan. Tästä näkökulmasta katsottuna Brzezinskyn idea turruttavasta tissiviihteestä ei ollut mitenkään uunituore. Huxley kysyikin vuonna 1958 pamfletissaan ”Sääli uutta sukupolvea”, ovatko huumeet vallankäyttäjien ainoa suojakeino henkilökohtaista sopeutumattomuutta, yhteiskunnallista levottomuutta ja kumouksellisten aatteiden leviämistä vastaan?

Soma pitää hyvällä tuulella juuri ne, joita eniten käytetään hyväksi ja eniten alistetaan.

Mainonta on Aldous Huxleyn mielestä eräs mielenkiintoisimmista ja vaikeimmista nykyajan kirjallisuuden lajeista, varsinkin, jos sitä haluaa kritisoida perinteisen kritiikin avulla. Kritiikki on pohjimmiltaan muistamista, teoksen tai esityksen suhteuttamista kulttuuri- ja taidehistorian vuosituhantiseen ketjuun. Mainonta perustuu unohtamiseen, tuotteen keinotekoiseen vanhentamiseen ja tuhoamiseen, eräänlaiseen kulttuurin dementoimiseen ja yksilöiden autismiin. Kirjallisuus ja taide puolestaan pyrkivät säilyttämään, muistamaan ja muistuttamaan.

Tätä koko vyyhteä voisi Huxleyn tavoin kutsua suureksi ”unelmateollisuudeksi”. Emme osta vaahdotteeksi huljutettua lampaanvillan rasvasta ja vedestä tehtyä lanoliinia, vaan ostamme kosmeettisten voiteiden antamaa toivoa tulla kauniimmaksi ja nuoremmaksi. Emme osta appelsiineja vaan elinvoimaa. Emme autoa, vaan arvovaltaa. Sijoitamme yhtiöiden osakkeisiin nopeiden voittojen toivossa ajattelematta, että voitot tulevat työtahdin kiristämisestä ja irtisanomisista, huonoista palkoista, kenties lapsityövoiman käytöstä, huumemarkkinoista.

• • •

Kulttuurihistorioitsija Peter Jelavich (s. 1954) kuvaa teoksessaan Berlin Cabaret kabareen ja modernin suurkaupungin suhdetta toisiinsa. Urbanisoituminen ja modernisaatio liittyivät uudenlaiseen kapitalistiseen työnjakoon ja tayloristiseen työtehtävien yksinkertaistumiseen kasvavalle raskaan teollisuuden työväenluokalle. Uusi valkokaulustyöväenluokka liittyi elektroniseen ja kemikaaliseen toiseen teolliseen vallankumoukseen. Se synnytti insinöörien, teknikoiden ja teollisen konttoreissa työskentelevän naistyöläisten joukon. Monotonisuus tarjosi vastapainokseen lisääntyneen kulutushyödykkeiden tuotannon, lisääntyneen halun etsiä yhä vahvempia aistiärsykkeitä vapaa-ajan toiminnoista ja katsojuudesta.

Marlene Dietrich elokuvassa Sininen enkeli (ohj. Joseph von Sternberg, 1930).

Mainostaminen ja tavaraestetiikka loivat oman iskevän tyylinsä, samoin kuin journalismi ja uudenlainen uutisoinnin sähkekieli (newsreels). Suurkaupunki osittui erilaisiin vyöhykkeisiin työn ja vapaa-ajan, asumisen ja viihdeteollisuuden, esikaupungin ja keskustan, yksityisen ja julkisen, yön ja päivän, sekä todellisen ja kuvitteellisen välillä. Samalla trafiikki näiden vyöhykkeiden välillä kiihtyi.

Hermostunut elämyksellinen tempo asetti uudenlaisia vaatimuksia niille taiteilijoille ja tekijöille, jotka yhä halusivat saavuttaa suuren yleisön tai omistautuneen yleisön. Jelavichin mukaan varhaisemmasta ja kaupallisemmasta varieteesta syntynyt kabaree toi esittävän taiteen vastaukseksi metropolin uudenlaisen hermostollisen järjestelmän vaatimukselle. Kabaree vastasi osittumista tavassaan jakaa illan ohjelma erilaisiin lyhyihin ja iskeviin numeroihin, temppuihin, lauluihin ja sketseihin. Kabaree otti palvelukseensa ”tähtiesiintyjän”, seksuaalisesti viekoittelevan elekielen, eli ruumiin tavaraestetiikan, rahvaanomaisen groteskin ruumiin väkivallan, moraalittomuuden, alapäisen ja eritteellisen, hävyttömän ja julkean, kaupustelevan ruumiin erityisesti seremoniamestarin hahmossa.

Jelavichin mukaan tämä varieteen ja kabareen sekä suurkaupungin historiallinen ja hermostollinen leikkaus yhtyi ”montaasiksi” samaan kokemukseen. Kabaree määrittyi esittäjän kautta, joka ei ollut korkeataiteellinen eikä kansanomainen

Psykiatri ja avantgardistinen näytelmäkirjailija, runoilija ja kustantaja Oskar Panizza (1853–1921) oli jo 1800-luvun loppupuolen Münchenissä perustellut sirkuksen ja varieteen elinvoimaisuutta ja kykyä antaa verevyyttä modernille teatterilliselle eleelle. Panizzan mukaan hän on ilveilijä, miimikko, imitaattori, ivailija, karikatyyrin tekijä. Hän on ennen kaikkea eleellinen ja toisten eleitä lainaava. Hän on ruumiillinen mediumi toisten äänille, lausumille, ilmeille, lauluille. Kabaree-esittäjä on apostrofinen, jatkuvasti yleisöön vilkuileva.

Taiteellinen kabaree muodostui varieteen ja vaudevillen ”jalostuneempana” muotona, uuden boheemin taiteilijasukupolven pyrkimyksenä löytää kaupallisen massakulttuurin urbaanissa topografiassa oma elintilansa, sekä seksuaalisesti ja poliittisesti vapautunut provokatorinen ilmaisukieli, urbaani shokki, että kaupallinen yleisö.

Toimittaja Bruno Patino (s. 1965) toteaa pamfletissaan ”Levottomat”, että fantasmagorisen tekoälyn taakse piiloutuu hyvin proosallinen todellisuus, sillä se tarkoittaa algoritmeja, jotka oppivat tekemään jonkin tehtävän ”itse”, kun tekoa ensin toistetaan lähes äärettömän monesti:

”Katsottuaan miljoonia kuvia kissasta ne oppivat esimerkiksi tunnistamaan kissan niin, ettei etukäteen ole tarpeen määritellä kissoille ominaisia piirteitä. Sovellukset ovat toistaiseksi rajallisia, mutta transhumanistien mukaan tulee hetki, jolloin supertietokoneiden verkosto ohittaa ihmiskunnan ja ottaa tehtäväkseen organisoida uusi, koneälyyn perustuva sivilisaatio. Kurzweil kutsuu tätä hetkeä ’singulariteetiksi’ ja sanoo sen saapuvan vuonna 2045.”

Patinon mukaan nämä mielien myrkyttäjät tietävät natsien tavoin, mitä ovat tuleville sukupolville tekemässä. Standfordin yliopisto, joka synnytti digin, alustat ja verkottuneen yhteiskunnan, vaatii nykyisin, että kännykät ja yhä enemmän tietokoneetkin pidetään poissa kursseilta. Monet Piilaakson yrittäjät panevat lapsensa teknologiattomiin tech free -kouluihin.

Sosiaalinen media käyttää hyväkseen kaikkein nuorimpien psykologisia heikkouksia.

Esimerkiksi iPadin keksijä on kieltänyt laitteen kotonaan ja monet aikaisemmin vahvaa digiuskoa tunnustaneet myöntävät digiyhteyksien vaikutuksen ihmisen psykologiaan. Aikaisemmin Facebookin ylempään johtoon kuulunut Sean Parker on julistanut julkisesti: ”Jumala yksin tietää, mitä olemme tekemässä lastemme aivoille.” Näin hän tunnustaa sen, että sosiaalinen media käyttää hyväkseen kaikkein nuorimpien psykologisia heikkouksia.

Näiden digiuskosta kelkkansa realismiin kääntäneiden päämääränä on, että koulut ja kaikki paikat, joissa jaetaan tietoa, rukoillaan, keskustellaan tai pidetään kokouksia, vastaanottoja tai juhlia, pidetään verkottomina alueina savuttomien alueiden tapaan.

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja-kriitikko-kirjailija.