Paula Tuovisen mielestä nykyinen valtion taiteilija-apurahamalli on aikansa elänyt, jopa nöyryyttävä.

Taiteen edistämiskeskuksen, Taiken johtaja Paula Tuovinen, 60, on paljon vartijana virastossa, jonka tärkeimpänä tehtävänä on pyrkiä nykyistä laajempaan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen taiteen ja kulttuurin aseman kehittämiseksi. Helppoa se ei ole, mutta energinen Tuovinen uhkuu määrätietoisuutta. Arkailematta hän ajaa taiteen ja taiteilijoiden asiaa.

Tanssitaiteilijana Tuovinen räväytti teoksellaan Blondi (2000), jossa hän esiintyi estoitta alasti instrumenttinaan naisen kehollisuus. Teos asetti kiinnostavasti kysymyksiä, miksi vaaleus on niin haluttu ominaisuus ja samalla naista esineellistävään, alentavaan vitsailuun kirvoittava. Blondin tuoreemmalla, Kuumien Putkien ryhmäversiolla Blondit olisi ollut vientiä ympäri Eurooppaa, mutta pandemiarajoitukset lykkäsivät esitykset hamaan tulevaisuuteen. Muutenkin Tuovisen oma taiteen tekeminen on jäänyt taka-alalle ja elämän täyttänyt liiaksikin työ.

Lähes kolme vuotta Taiken johtajana on vaatinut tanssitaiteilijalta elastisuutta ja särmää.

– Melko sirpaleinen koreografiahan tästä on muodostunut. Niin ylevöittävää ja sielua hivelevää kuin taide onkin, sitäkin vedättää raha – ja ikävä kyllä usein myös rahan puute. Koreografian sirpaleisuus kuvaa sitä selkeää havaintoa, että taiteen ja kulttuurin rahoitus Suomessa on 1970-luvulta lähtien muodostunut vähitellen aivan liian hajanaiseksi ja riittämättömäksi. Se toimii täysin toisilla standardeilla kuin muun yhteiskunnan rahoitus.

Tätä haastattelua tehtäessä kevään kuuma keskustelu taiteen rahoituksesta ja rajoituksista ei ollut vielä ryöpsähtänyt.

Nyt hallitus on osoittanut – tosin ei yksimielisesti –, mikä taiteen ja kulttuurin arvo yhteiskunnassamme on. Se aikoo nipistää kulttuurin rahoitusta tuntuvasti hupenevien veikkausvoittovarojen ja kehysriihessä päätettyjen säästötoimenpiteiden vanavedessä. Kulttuuriväki on raivoissaan tästä, sekä koronatukien epäsuhtaisesta jakamisesta. Eikä syyttä. Kulttuurialaa tuettiin paljon vähemmän kuin muita aloja, vaikka se on kärsinyt koronasuluista ankarasti.

Yksi syy taiderahakeskustelun tasoon varmasti on se, että suurin osa taiteilijoista on niin köyhiä. He ovat tottuneet toimiman normaalien yhteiskunnallisten rakenteiden ulkopuolella.

Tuovinen pitää tärkeänä, että taiteen kentän edustajat, poliitikot ja virkamiehet saataisiin mukaan yhteiseen, laajaan keskusteluun kartoittamaan nykyisenkaltaisen taiteen rahoituksen ongelmia ja edesauttamaan järjestelmän rakenteellisia uudistuksia. Hänen huutoonsa on vastannut muun muassa eri kulttuurialan järjestöjen yhteinen kannanotto ”Elvytystä kulttuurialalle!” (SARV, Kritiikin Uutiset 10.5.2021).

Rahasta, taiteen ja rahan kompleksisesta liitosta puhuminen taiteen kentällä on surullisen usein etabloitunutta samojen asioiden jankkaamista, jopa häveliästä. Kysymys kuuluukin, miksi rahasta on niin vaikea puhua taiteen yhteydessä.

Paula Tuovinen. Kuva: Annina Mannila

Taideyliopiston vararehtorin työstä Taiken johtajaksi vuonna 2018 siirtyneestä Tuovisesta on ollut järkyttävää huomata, mille tuhatlappusten tasolle puhe taiteen kentän toimijoiden parissa on jäänyt verraten vaikkapa yliopistoissa käytävään aivan eri mittaluokan keskusteluun.

– Yksi syy taiderahakeskustelun tasoon varmasti on se, että suurin osa taiteilijoista on niin köyhiä. He ovat tottuneet toimiman normaalien yhteiskunnallisten rakenteiden ulkopuolella ja eriytyneet siitä tasosta, millä rahasta muilla sektoreilla puhutaan.

Tämä tuhatlappusista puhuminen näkyy myös yhä taidehallinnossa, myös Taikessa. Taikea edeltänyt toimikuntalaitos perustettiin 1970-luvulla pääosin talkoovoimin toimivalle, asiantuntijoista koostuvalle alueelliselle luottamuselinjärjestelmälle. Toimikuntalaitos oli aikoinaan hyvinkin radikaali ratkaisu. Tuolloin luotiin myös apurahajärjestelmä ja isojen teattereiden ja orkesterien valtionapusysteemit. Myös läänintaiteilijoiden palkkaaminen aluetoimikuntiin oli aikanaan radikaali ratkaisu, eräänlainen alkusysäys taiteilijapalkkaidealle.

Tästä on tultu pitkälle eteenpäin. Talkootyöllä toimiva taiteen asiantuntijalaitos ei ole Tuovisen mukaan enää toimiva systeemi.

Taiken henkilöstöllä on ammattimaista ymmärrystä koko Suomen taiteenalan ekosysteemistä. Viraston tulisikin nykyistä määrätietoisemmin toimia ministeriön asiantuntijaelimenä. Toimikuntien tehtävänä on edelleen arvioida ja päättää yksilöapurahoista, jotka ovat minimaalisia suhteessa valtion taiteen ja kulttuurin rahoitukseen kokonaisuudessaan. Kiistat, joita rahoituksen tiimoilla käydään kumpuavat näistä pikkurahoista ja siitä, saivatko jonkin taiteenalan edustajat kenties tuhatlappusen enemmän kuin toisen. Puhutaan pikkuruisista summista, jolloin kokonaiskuva taiteen ja kulttuurin rahoituksen ongelmista jää huomaamatta.

On myös tosiasia, että edelleenkin Suomessa koulutetaan aivan liikaa taiteilijoita suhteessa heidän toimeentulo- ja menestymismahdollisuuksiinsa. Eivätkä taiteilijoiden kansainvälisen rahoituksen kanavatkaan ole avoinna rakenteellisista syistä. Ensinnäkin siksi, että VOS-rahoitus- ja toimintamallit ovat lähes kaikkialla varsin kansallisia, joten kansainvälistä toimintaa ja rahoitusta ei juuri ole. Toiseksi siksi, että vapaan kentän organisaatioille on tarjolla vain miniavustuksia. Vapaalla kentällä olisi suorat yhteydet kansainvälisiin verkostoihin, rahoitusmahdollisuuksiinkin, mutta perusrahoitus puuttuu. Kolmanneksi Suomesta puuttuu rahoitusinstrumentti taiteen sisältöjen vientiin.

Taiken johtaja on syystäkin harmistunut siitä, että taiteilijoiden ammattityöstä voidaan edelleen maksaa muutaman tuhannen euron apurahoilla ja ammattiyhteisöillekin myönnetään keskimäärin vain 20 000–50 000 euron pohjarahoitusta. Nämä ovat hyttysen surinaa taiteilijoiden ja yhteisöjen taloudellisessa ahdingossa. Minkä tahansa muun sektorin rahoitus liikkuu sadoissa tuhansissa tai miljoonissa euroissa.

Taidekentälle myönnettävä apu ja avustus vie väistämättä ajatukset myös sosiaaliavun pariin.

Tuovisen mukaan pitäisi pyrkiä kaikin tavoin kehittämään yhdenvertaisempi rahoitusjärjestelmä taiteilijoille. Hän osoittaa sormella myös taidekenttää itseään. Taiteen kentän edustajat kun ovat syystä tai toisesta tottuneet ja jopa hyväksyneet minimaaliset tukisummat.

Tuovisen mielestä apurahat taiteilijoiden kuluihin, matkoihin ja opiskeluun ovat aivan paikallaan, mutta eivät riittäviä korvaukseksi työstä.

– Nykyinen valtion taiteilija-apurahamalli on aikansa elänyt, jopa nöyryyttävä. Yksistään apuraha-termi juontaa ajalta, jolloin taiteilijoita tuettiin mesenaattien ja valtaeliitin toimesta, eikä sosiaaliturvaa ollut kenelläkään. Nykypäivänä taidekentälle myönnettävä apu ja avustus vie väistämättä ajatukset myös sosiaaliavun pariin.

Samoilla linjoilla on myös suorasanainen, etevyydestään tunnettu kriitikko Oskari Onninen. Helsingin Sanomien kolumnissaan (16.12.2020) hän kurmuuttaa kulttuurialaa jonninjoutavasta myötäilystä. ”Jos kulttuuriala lässyttää valtiovallalle taiteen tärkeydestä ja musiikin voimasta, ministeri Saarikon on helppo lässyttää takaisin, että joo, tosi tärkeää on. Tässä ahdingossa on kyse vain rahasta. Jos rahaa ei vaadi kukaan, sitä ei myöskään tarvitse jakaa”, Onninen sivaltaa.

– Sikäli tämä pitää paikkansa, että järjestökenttämme on erittäin sirpaleinen ja taidealalähtöinen. Vain omasta tontista huolehtimisen ajattelu määrittää toimintaa. Tämä vaikeuttaa alan rahoituksen ja toiminnan edistämistä ja vaatimusten esittämistä. Kun kaikkialla ollaan ärsyyntyneitä vallitsevasta tilanteesta, olisi tärkeää, että yksittäisten taiteilijaliittojen sijaan kannanotoissa käytettäisiin joukkovoimaa. Nyt yhteistä ääntä ei oikein tunnu löytyvän.

Taiteen rahoitus tarvitsisikin Tuovisen mielestä perinpohjaista uudistusta, eräänlaista kulttuurisektorin sotea.

Kyseessä on muna-kana-ongelma. Kun rahaa on vähän, ja siitäkin vähästä taistellaan taidealakohtaisesti, se johtaa alakohtaisiin pikkuratkaisuihin ja siihen, että ei saada pitkäjänteistä, strategista ajattelua taide- ja kulttuuripolitiikkaan. Esimerkiksi pitäisi jakaa suurempia yhteisöavustuksia pienemmälle saajajoukolle, eikä jakaa mitättömiä summia monille organisaatiolle, jolloin mikään niistä ei voi toimia kunnolla ja kaikki kärsivät. Pitäisi tehdä siis valintoja, niin vaikeaa kuin se onkin. Yhteisöille riittävät avustukset olisivat ensiarvoisen tärkeitä, jotta ne kykenisivät toimimaan ammattimaisesti, kansainvälisesti ja hankkimaan myös muuta rahoitusta.

Yksilötaiteilijoiden tukemisessa pitäisi ehdottomasti siirtyä ansiotuloon apurahojen sijaan.

Tuovisen mielestä on myös raastavaa, että taiteilijat saavat työstään apurahaa – jos sitäkään –, joka ei tuo heille normaalia sosiaaliturvaa. Tähän ahdinkoon on saatu onneksi edes MYEL-vakuutus, jota taiteilijat itse maksavat.

Paula Tuovinen. Kuva: Annina Mannila

– En yksinkertaisesti ymmärrä, että taidealan ammattilaisten pitäisi sinnitellä valtion myöntämien taiteilija-apurahojen turvin ansiotulon sijaan, toisin kuin vaikkapa Suomen Akatemiassa, joka jakaa kilpailtua rahoitusta tutkijoille. Yksilötaiteilijoiden tukemisessa pitäisi ehdottomasti siirtyä ansiotuloon apurahojen sijaan.

Yksi ongelma taiteen rahoituksessa on se, että vapailla apurahataiteilijoilla ei ole takanaan palkkaneuvottelusta huolehtivia liittoja. Riittämättömät apurahat estävät laadukkaaseen taiteelliseen työskentelyyn keskittymisen ja taloudelliset vaikeudet ajavat taiteilijat hankkimaan lisäansioita muualta. Huoli siitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut ja vaikuttaa taiteen laatuun on iso kysymys. Taiteilijat ovat väliinputoajien asemassa monessakin suhteessa. Myös taiteilijaeläkkeet ovat apurahaluonteisia.

Muutoshakuisuuttakin on, erityisesti nuorten taiteilijoiden parissa.

– Nuoren polven koulutetut taiteilijat ovat niin ammattitaitoisia ja ammattiylpeitä, että he eivät näe valtion apurahasysteemissä välttämättä järkeä. He perustavat yrityksiä, suuntautuvat kansainvälisesti ja haastavat rohkeasti itsensä uusiin innovaatioihin taidealalla.

• • •

Valtion apurahasysteemiä on kitkerästi kritisoinut myös huutavan ääni apurahakorvesta, esseisti Antti Nylén. ”Nyt täytyy joka kerta uudestaan todistaa, että on vakavasti otettava taiteilija. Ainoa, millä on merkitystä, on uusi työsuunnitelma, jossa on jotakin muotifraaseilla sokeroituja pateettisia maalailuja siitä, mitä meinaa seuraavien kuukausien aikana tehdä”, Nylén viiltelee (”Taide, raha ja vaikea liitto – kuinka taiteen rahoitusta pitäisi uudistaa?”, 19.5.2020).

Tuhannen taalan kysymys onkin, määritteleekö taiteen rahoitus taidekäsityksiä ja taiteilijoiden työskentelyä valitsemalla tuen kohteeksi tietynlaista taidetta ja taiteilijoita. Joillain tasoilla on herännyt myös epäilyjä, josko aikaisemmin taiteen apurahoja saaneiden taide ohjailee apurahojen hakijoita, houkutellen hakemaan apurahaa samantyyppisiin, hyväksi havaittuihin hankkeisiin. Tuovinen ei tätä usko, mutta kyllähän taiteen kulloisetkin trendit, kuten monikulttuurisuuden tai ilmastokysymysten käsittely hänenkin havaintojensa mukaan ohjailevat hakijoita.

Tuovinen uskoo, että kulloinenkin yhteiskunnallinen keskustelu ennemmin vaikuttaa siihen, minkälaista taidetta tehdään kuin tuijottaminen aikaisemmin rahoitettuihin projekteihin.

– Taiteessa halutaan olla ajan hermolla ja se tietysti vakuuttaa myös vertaisarvioitsijoita. Luotan vertaisarvioitsijoiden kykyyn arvioida, mikä on hyvää taidetta. Taiteilijan ja taiteen käsitteen tulee kuitenkin olla huokoinen ja siitä on käytävä jatkuvaa keskustelua.

Vallitseva asenne taiteen tekemistä kohtaan on Tuovisen mielestä edelleenkin nolo.

– On todella valitettavaa, että useilla tahoilla yhteiskunnassamme taidetta ei arvosteta työnä. Jo termi apuraha vaikuttaa asenteisiin. Taiteilijan pitää anoa ja toivoa saavansa apua. Apurahaperinne periytyy 1700-luvulta, jolloin ruudin keittämiseen myönnettiin apuvaroja tai 1800-luvulla myönnettyihin matka-apurahoihin taiteilijoille.

Taiteilijapalkka, jota pitäisi ensin testata kolmivuotisessa kokeilussa, korvaisi nykyiset taiteilija-apurahat ja parantaisi taiteilijan sosiaalista asemaa yhteiskunnassa.

Paula Tuovinen on puhunut taiteilijapalkan perustamisen puolesta määrätietoisesti. Taiteilijapalkka, jota pitäisi ensin testata kolmivuotisessa kokeilussa, korvaisi nykyiset taiteilija-apurahat ja parantaisi taiteilijan sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Muut harkinnanvaraiset taiteen avustukset ja apurahat Tuovinen jättäisi ennalleen, taiteilijapalkka koskisi vain pitkäkestoisia valtion taiteilija-apurahojen saajia.

Taiteilijapalkka oli vahvasti esillä jo 1960–1970-luvulla, jolloin sitä ensisijaisesti kannattivat Kirjailijaliitto ja vasemmistolaiset poliitikot. Nyt ääni Kirjailijaliitossa on toinen.

Taiteilijapalkka-idea nojasi tuolloin Neuvostoliiton ja muiden ja sosialististen maiden palkkansa valtiolta saavien valtiontaiteilijoiden malliin. Ehkä siksi tätä askelten kaikua edelleen vierastetaan joillain tahoilla Suomessa.

– Kun taiteilija-apurahamallia rakennettiin 70-luvulla, ei täällä ollut vielä nykyisenkaltaista sosiaaliturvajärjestelmää. On käsittämätöntä, että meillä on yhdellä yhteiskunnan sektorilla edelleen käytössä systeemi, joka missään muualla ei olisi mahdollinen. Nykypäivän korkeasti koulutetulle taiteilijalle apuraha ei ole riittävä korvaus työstä, Tuovinen tuskailee.

On selvää, että taiteilijapalkkaan siirtymistä, kuten kaikkia muutoksia myös vastustetaan. Erityisesti perussuomalaisten piiristä tultaneen kuulemaan soraääniä, Tuovinen uumoilee.

– Tuskin kuitenkaan palataan 70-luvulla vallinneeseen pelkoon, että kaikki taiteilijat ovat vallankumouksellisia, eikä heidän puuhiaan pidä valtion rahoittaa. Tuolloinhan taiteilijapalkka-kokeilu kumottiin. Taikessa on suhtauduttu varsin myönteisesti taiteilijapalkkaideaan ja pääasiallisesti muuallakin, mutta kentältä on tullut myös vastustusta. Varsinkaan kirjailijat eivät ole erityisemmin lämmenneet asialle. Paineen pitäisi kasvaa myös kentän taholta, että asia saataisiin seuraavaan hallitusohjelmaan.

Kolmivuotinen taiteilijapalkkakokeilu toimisi parinkymmenen eri alan taiteilijan koeryhmällä. He olisivat Taiken palkkalistoilla samaan tapaan kuin läänintaiteilijat tai Suomen Akatemian mallin mukaisesti kiinnittyneenä johonkin yliopistoon tai muuhun organisaatioon tai agentuuriin Tuovisen kaavailussa.

Pulmatonta taiteilijoiden kiinnittyminen johonkin organisaatioon ei tule olemaan, mutta lähtökohtana siinäkin pitäisi hänen mukaansa ehdottomasti olla taiteilijalähtöisyys ja valinnan vapaus. Työantajan direktion ehtona on tietenkin taiteilijan vapaus ja se, että taiteilijapalkkaa nauttiva voi hyvin. Taike eivätkä muutkaan mahdolliset työnantajat saa puuttua taiteilijan luovaan työhön.

Taiteilijapalkan saajien valinnan suorittaisivat Taiken vertaisarvioitsijat aivan samoin kuin he nyt valitsevat apurahojen saajat, Tuovinen kaavailee. Taiteilijapalkka tarvitsee toki vielä kehittelyä. Yksi pulma on esimerkiksi taiteilijapalkkaa saavien työsuojelu, kuinka se varmistettaisiin.

Nylénin mielestä Tuovisen ehdottama palkka ei ratkaise taiteilijoiden toimeentulo-ongelmia, koska sitä eivät saisi kaikki taiteilijat vaan ainoastaan harvat. ”Se tarkoittaisi vain, että palkan saisivat ne kaksitoista salonkikelpoista hahmoa, jotka ovat riittävän pitkään pedanneet uraansa erilaisissa toimikunnissa.”

Sen lisäksi, että Tuovinen toivoo laajaa rakenteellisten uudistusten muutoksiin tähtäävää keskustelua taiteen kentällä yhdessä virkamieskunnan ja poliitikkojen kanssa. Hän perää eduskuntaan ja valtuustoihin enemmän taiteen ja kulttuuripolitiikan asiantuntijoita. Tarvittaisiin ehdottomasti poliittisia päättäjiä, joille olisi muodostunut edes jonkinlainen kokonaiskuva taidehallinnosta ja kulttuuripolitiikasta.

Paljon on myös epätietoisuutta ja väärinkäsityksiä muun muassa siitä, että taiteilijapalkka olisi perustulon kaltainen.

– On pohdittava, mikä on taiteen ja kulttuurin arvo suomalaisessa yhteiskunnassa ja kuinka paljon siitä pitää maksaa. Tämä on ainoa tapa päästä vaikuttamaan rakenteisiin ja edistämään taidetta ja kulttuuria. Ei auta, jos yksittäinen valtuutettu tai kansanedustaja on taiteenrakastaja. Nylénin mainitsemaa lässytystä ei kukaan kaipaa eikä taide tarvitse.

Tuovista ärsyttää, että varsinkin vaalien edellä poliitikot suitsuttavat puheissaan kulttuurin tärkeyttä. Kuitenkaan sitä, kuinka suuri toimiala kulttuuri laajasti ajatellen on, ja sen taloudellista merkitystä ei hahmoteta riittävän laajasti. Viime aikoina – kiitos koronan – asia on saanut enemmän huomiota ja ymmärrys kulttuurin tuomasta hyvinvoinnista on laajentunut. Tätä agendaa myös viedään poliittisella tasolla eteenpäin, mutta ammattitaiteen ympärillä pyörivä rahaa ja toiminnan laajuutta ei poliittisella tasolla ole vieläkään Tuovisen mukaan ymmärretty.

Hänen puheessaan toistuu tuon tuostakin taiteen korkealaatuisuuden vaatimus.

– On tärkeää, että taiteen integroimisessa hyvinvointitarkoituksiin huolehditaan taiteen tasosta. Ei riitä, että joku käy laulaa lurauttamassa vanhusten hoivakodissa tai sairaalassa. Senkin tarjonnan pitää olla korkeatasoista.

Taiteilija-apurahoille on valtion budjetissa tällä hetkellä varattu noin 12 miljoonaa euroa. Jos taiteilija-apurahat muutettaisiin kohtuullisiksi palkoiksi, rahaa tarvittaisiin Tuovisen mukaan yli kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna.

– Jos kenttä yksimielisesti vaatisi ja ideaa ylipäätään pidettäisiin hyvänä tarvittava rahamäärä olisi aivan realistinen. Se takaisi taiteilijoille taloudellisista huolista vapaat olosuhteet taiteelliseen työhön, jolloin taiteen laatu varmistuisi. Taiteilijapalkka olisi verollista tuloa, joten osa siitä palautuisi verotuloina takaisin valtiolle ja kunnille. Se myös vähentäisi toimeentulotuen ja muun sosiaaliturvan tarvetta.

Tuovinen on toiveikas, mutta myös realisti sen suhteen, kuinka pitkiä prosesseja ylipäätään uusien käytäntöjen aikaansaamiset taidehallinnossa ovat ja kuinka paljon kypsyttelyä ne vaativat.

– Tavoitteenani on ollut saada kenttä keskustelemaan taiteilijapalkasta. On hienoa huomata, että keskustelua on paljon, mutta paljon on myös epätietoisuutta ja väärinkäsityksiä muun muassa siitä, että taiteilijapalkka olisi perustulon kaltainen. Tästähän ei ole kysymys, joskin perustulokin olisi erittäin kannatettava. Uskon senkin toteutuvan jossain vaiheessa.

• • •

Koronamyrsky on raivonnut reilun vuoden verran. Erityisesti se on runnellut kulttuuri- ja taidealaa. On selvää, että koronakriisistä ei seuraa lyhyellä aikavälillä taiteelle mitään hyvää. Pidemmällä tähtäimellä Tuovinen on kuitenkin optimisti taidemaailman selviytymisen suhteen. Hän näkee pandemian kurimuksessa myös hyviä asioita, uutta synnyttävän, luovan tuhon mahdollisuuden taiteen kannalta. Se tarkoittaa muutoshakuisuutta, joka vaatii rankkoja päätöksiä ja rohkeutta.

– Yleensähän katastrofit johtavat muutoksiin. Taikea on johtajakaudellani kohdannut kaksi rajuilmaa: koronamyrsky ja veikkausvarojen uudelleenjärjestely. Nyt olisi tuhannen taalan paikka tehdä rakenteellisia, kompakteja uudistuksia taiteen rahoitukseen päivittämällä nykyiset käytännöt 2030–40-lukujen toimintaympäristön mukaiseksi. Nykyinen malli, joka laahaa edelleenkin 70-luvulla luodulla pohjalla, on kestämätön.

Nyt olisi tuhannen taalan paikka tehdä rakenteellisia, kompakteja uudistuksia taiteen rahoitukseen.

Tuovinen on hyvillään, että koronarajoitukset ovat nostaneet taiteen asemaa kiihdyttämällä kulttuurikeskustelua.

– On ymmärretty, kuinka tärkeää taide meille jokaiselle on, kun sen saavutettavuutta on rajoitettu. Ihmiset varmasti ryntäävät sankoin joukoin nauttimaan ja helpottamaan kulttuuri-ikäväänsä, kun rajoitukset hellittävät. Kulttuuri on kärsinyt kohtuuttomasti pandemiarajoituksista moneen muuhun sektoriin verraten. Tämä on herättänyt myös myötätuntoa alaa kohtaan, mikä voi johtaa kulttuurin entistä suurempaan kulutukseen.

– Tämä ei kuitenkaan paljon lohduta, sillä veikkausvarojen kohdistamisessa kulttuurille on tulossa isot leikkaukset, joita valtiovalta ei tule kompensoimaan. Rahapelipudotuksen täysimääräinen kompensoiminen jäi poikkeukseksi. Ja koronarajoitukset ovat kaventaneet veikkauksen tuottoja entisestään. Rahapelirahoituksen määrä kulttuurille tulee laskemaan merkittävästi. Pahiten tämä ja kulttuuribudjetin leikkaukset kirpaisevat todennäköisesti vapaan kentän sektoria, Tuovinen suree.

Kritiikin Uutisten taannoisessa haastattelussa (”Tanssi yli byrokratian”, 30.5.2018) Paula Tuovinen luonnehti itseään sitkeäksi, mutta taipuisaksi kuin ikiaikainen, kaikkien tuulten taivuteltavissa sinnittelevä kataja. Näitä ominaisuuksia hänen nykyisessä työssään toden totta tarvitaan.

Paula Tuovinen. Kuva: Annina Mannila

Mutta, miten ihmeessä niin tanssija kuin onkin, Tuovinen taipuu ja jaksaa määrätietoisesti edistää taiteen ja taiteilijoiden asiaa, vaikka päällään seisoen.

– Liikkuessani kentällä olen järkyttyneenä havainnut, minkälaisessa asemassa taiteilijat todellisuudessa ovat ja kuinka pienin avustuksin monet taideyhteisöt kituuttavat. Näen selkeästi, kuinka paljon suurempaa potentiaalia taiteen kentällä järkevästi rahoitettuna olisi.

Tuovisella on työssään selkeä missio, mutta kyllä hän välillä miettii, lyökö päätään seinään, onko hänen työnsä epätoivoista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

– Erityisesti korpeaa se, ettei taidekentän yhteistä ääntä oikein löydy. On masentavaa, ettei hahmoteta kokonaisuuksia, olipa sitten kysymys taiteen rahoituksesta tai muista kentän pulmista.

Paula Tuovinen on topakka ja aikaansaava johtaja, mutta hänellä on taiteilijan sielu. Hän kokee työssään olevansa lainassa taiteelta, joskin taiteilijan taustasta on selkeästi hyötyäkin.

– Käytän työssäni taiteellista luovuutta ja uudistushalua viemällä asioita eteenpäin hyödyntämällä taiteen puolelta saamaani kokemusta. Siitä on valtavasti etua tämän sirpaleisen koreografian hallinnassa. Koreografina olen oppinut hallitsemaan rakenteita. En koe olevani kovinkaan hyvä ihmisten johtaja, vaan enemmänkin strategisten asioiden hallitsija. Rakenteiden kautta ajattelen sitä kirkkautta, miten kulttuurisektorin pitäisi toimia, koska rakenteet vaikuttavat sisältöihin. Voimakas tahtotilani myös Taiken toiminnan uudistamiseen asiantuntevan henkilöstön kanssa auttaa jaksamaan työssä.

– Paljon riippuu siitä, kuinka asiat etenevät, haenko jatkokautta Taiken johtajana määräajan päätyttyä. Sen kuitenkin tiedän, että sulkiessani Taiken oven jollakin tavalla ainakin liikun, sillä tanssiminen on minulle ydin. Voimia työhöni tuo se, mikä taiteessa on hienointa, itse taide.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Teksti on ensimmäinen osa Rahako ratkaisee -haastatteluartikkelien sarjasta, jossa pohditaan rahan ja taiteen kompleksista suhdetta.