I osa: Sini Mononen

Suomen arvostelijain liitto julkaisi marraskuussa 2020 Kritiikin eettiset ohjeet. Ohjeet laadittiin liiton 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Pelkkä juhlavuosi ei ollut kuitenkaan syynä eettisten ohjeiden laatimiselle. Kritiikille ei ollut olemassa aiemmin omia eettisiä ohjeita; Suomessa journalistisella kentällä julkaistava kritiikki kuuluu journalistin ohjeiden alaisuuteen, joiden tavoitteena on Julkisen sanan neuvoston (2011) mukaan ”tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua”. Samojen tavoitteiden voi ajatella koskevan myös kritiikkiä ja ammattikriitikoita.

Miksi kritiikille sitten haluttiin omat eettiset ohjeensa? Eivätkö journalistin ohjeet olisi riittäneet? Kritiikin alaan liittyy sellaisia ammattikriitikon työtä koskettavia seikkoja, jotka eivät ole tyypillisiä muulle journalistisella kentällä tehtävälle työlle. Tämä johtuu kritiikin luonteesta. Toisin kuin objektiivisuuteen pyrkivä journalismi, kritiikki on suhteellisen subjektiivinen tekstilaji. Siinä kriitikon oma näkemys, kyky tarkastella kenttää ja valikoida sieltä kiinnostavia asioita sekä artikuloida niitä omaäänisesti mutta tradition tuntien, on keskeistä. Toisin sanoen kriitikko ei vain välitä journalististen ihanteiden mukaisesti objektiivisesti tietoa. Sen sijaan hän tuo omaa näkemystään ja persoonaansa mukaan kritiikkiin.

Kritiikki on suhteellisen subjektiivinen tekstilaji.

Timo Airaksinen ja Mervi Friman pohtivat journalistin ammattietiikkaa teoksessa Asiantuntija-ammattien etiikka (2008). Heidän mukaansa toimittajan työtä ohjaavat tiedon, totuuden ja informaation ihanteet. Objektiivisuus ja puolueettomuus kuuluvat näihin ihanteisiin. Kritiikki tekee kuitenkin poikkeuksen sääntöön. Kirjallisuuslehti Kiiltomadon päätoimittaja Ville Hämäläinen totesi kritiikin eettisiä ohjeita käsittelevässä esseessään ”Oletko aina kirjoittanut kritiikin väärin?” (Kiiltomato 17.1.2021), että kriitikon totuus liittyy kriitikon omaan kokemukseen. Jos kriitikko sivuuttaa oman kokemuksensa ja alkaa välittää ensisijaisesti muiden tulkintoja teoksesta, hän on jo astunut sivuun oman totuutensa tieltä. Omakohtaisuutta ja omaan näkemykseen pohjautuvaa artikulointia voidaankin pitää selkeimmin kritiikin muusta journalistisesta tekstistä erottavana tekijänä.

Täydentävät ohjeet

Erilaiset ammattieettiset koodistot ovat yleistyneet viime vuosikymmenten aikana. Siinä missä ennen toista maailmansotaa ammattieettistä koodistoa oli vain harvoilla aloilla, nykyisin ammattietiikka ja sen koodiston pohtiminen on eri ammattikunnissa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kirjoittaessaan journalistin ammattietiikasta, Airaksinen ja Friman toteavat, että toimittajan ensisijainen eettinen velvoite on tunnistaa yhteiskunnallisen vallan mekanismien suhde informaatioon ja kommunikoida näitä suhteita yleisölle. Työtä ohjaa siis ajatus, että kaikki tieto on suhteessa valtaan. (s. 70)

Valta on kiinteässä suhteessa myös kriitikon työhön. Kuitenkin, siinä missä toimittaja tarkastelee ennen kaikkea yhteiskunnallisia valtasuhteita, kriitikon työn keskeisin kriittisesti tarkasteltava valtapositio liittyy kriitikon omaan valta-asemaan.

Kritiikin eettisissä ohjeissa kriitikon valta otetaan huomioon eri tavoin. Ohjeiden kohta seitsemän käsittelee kritiikin valtasuhteita. Siinä todetaan: ”Kriitikon tulee tunnistaa valta-asemansa: kritiikissä on vältettävä esimerkiksi ’alaspäin’ lyömistä.” Sanavalinnalla ”alaspäin” viitataan nimenomaisesti siihen, kuinka taidemaailman eri toimijat ovat omasta asemastaan riippuen enemmän ja vähemmän alisteisessa suhteessa kriitikon valtaan. Kriitikon ammattitaitoon kuuluu tunnistaa nuo valtasuhteet ja käyttää omaa valtaansa harkiten.

Vaikka kriitikon valta-asemaa ei mainita suoraan muissa ohjeiden kohdissa, sen vaikutuksen voi kuitenkin huomata ohjeiden yleisestä hengestä. Kritiikin eettiset ohjeet pyrkivät ohjaamaan huomiota siihen, että samalla, kun kritiikin tulee pitää kiinni omasta journalistisesta vapaudestaan, sen tulee varmistaa taiteen vapaus sekä tunnistaa valta-asetelman vaikutus erilaisiin taidemaailman toimijoihin ja aivan erityisesti marginaalissa oleviin tahoihin, kuten uransa alussa oleviin taiteilijoihin sekä selkeästi marginaalisesta positiosta käsin toimiviin vähemmistötekijöihin ja -yleisöihin. Siinä missä kriitikolla on valtaa nostaa taiteilijoita, tekoja ja teoksia, kriitikon valta ulottuu myös toisten tarinoihin ja näkökulmiin.

Kriitikon tulee tunnistaa valta-asemansa.

Ohjeissa huomioidaan se, että kriitikon ei pidä käyttää valtaansa hyödyntääkseen omaa asemaansa. Jääviyssäännöt ovat yksi pienen taidekentän keskeisimmistä ja toisaalta kiistellyimmistä kysymyksistä. Kritiikin eettiset ohjeet eivät ota suoraan kantaa siihen, kuinka läheinen suhde tekee kriitikosta jäävin. Ne jättävät tulkinnanvaraiseksi sen, kuinka voimakkaat tunteet – rakkaus tai viha – vaikuttavat kriitikon jääviyteen. Sen sijaan ohjeissa mainitaan, että kriitikon ei tule käyttää omaa valtaansa siten, että se hyödyttäisi taloudellisesti tai muuten kriitikkoa tai hänen lähipiiriään.

Ammattieettisiä koodistoja tutkinut Mark S. Frankel jakoi ammattieettisiä ohjeita 1980-luvun lopulla kolmeen tyyppiin: yleisinhimillisiä ihanteita tavoitteleviin (aspirational), koulutuksellisiin (educational) ja ammattikuntaa sääteleviin (regulatory) (Frankel 1989, s. 110–111). Koodistojen tarkoitus ja painopisteet vaihtelivat aloittain ja ammattieettiset koodistot saattoivat pyrkiä samaan aikaan kohti kaikkia edellä mainittuja tavoitteita.

Kritiikin eettiset ohjeet asettuvat ammattietiikan perinteeseen erityisesti huoneentaulumaisena kehotusten kokoelmana, jolloin ne toimivat journalistin ohjeiden tavoin ammattietiikan pohtimisen lähtökohtana. Varsinaista kriitikkokuntaa säätelevää luonnetta kritiikin eettisillä ohjeilla ei kuitenkaan ole. Siinä missä journalistin ohjeet sitovat edelleen mediakentällä julkaistavaa kritiikkiä, kritiikin eettiset ohjeet ovat suuntaa antavia. On myös spekulatiivista, missä määrin ohjeet koskettavat kaikkia kritiikin lajeja.

Kritiikki onkin tekstilajina varsin laaja ja monipuolinen. Se pitää sisällään perinteisen päivälehtikritiikin lisäksi esseististä kritiikkiä ja kulttuurikritiikkiä, audio- ja audiovisuaalisessa muodossa julkaistua kritiikkiä, erilaisia lajikohtaisia kritiikin muotoja kuten kuvataiteen kentän katalogiesseen sekä kokeellisen kritiikin muotoja sarjakuvamuotoisesta kritiikistä useamman kriitikon yhteistyönä kirjoittamaan dialogimuotoiseen tai niin sanottuun nippukriitikon tekstiin. Kirjoittajan edustamasta traditiosta riippuen kritiikki voi lisäksi kohdistua perinteisten taiteenlajien (kuvataide, musiikki, tanssi, teatteri, elokuva, arkkitehtuuri) lisäksi uudempiin taiteenlajeihin (esim. sarjakuva ja sirkustaide) ja soveltavan estetiikan alueelle kuten urheilun esteettiseen tarkasteluun, ruokakulttuuriin, kaupunkiestetiikkaan, arjen estetiikkaan tai mihin hyvänsä kulttuurin ja elämän osa-alueelle, jota kirjoittaja haluaa tarkastella erilaisten taiteen ja taiteen filosofian traditioiden valossa kritiikin keinoin.

Vaikka kritiikin eettiset ohjeet täydentävät pääasiassa journalistisella kentällä toimivien kriitikoiden ammattieettistä koodistoa, niiden voi ajatella ottavan kantaa jossain määrin myös sellaisiin kritiikin lajeihin, jotka toimivat journalistisen kentän ulkopuolella tai sen liepeillä. Näin ne elävät journalistin ohjeiden lisäksi myös muiden kritiikkiä tekstilajina koskettavien eettisten koodistojen rinnalla: lähestyessään taiteen tutkimusta kritiikki lähestyy samalla tieteen etiikkaa (HTK); taiteellisena ilmaisuna kritiikkiä koskevat niin ikään viime vuosina puhuttaneet taiteen eettiset kysymykset (ks. esim. Taideyliopisto eettiset periaatteet).

Yhteisöllinen ammattietiikka

Suomen arvostelijain liiton juhlavuoden teemana oli ”Yhdessä”. Teema nosti esiin erilaisia kritiikin kentällä toimivia yhteisöjä ja muisti kriitikkokuntaa omana erityisenä yhteisönään. Sama yhdessä tekemisen henki haluttiin ottaa mukaan kritiikin eettisten ohjeiden laatimiseen. Kapeasti ylhäältä alaspäin sanellut eettiset ohjeet olisivatkin olleet ohjeiden hengen vastaiset: jotta ohjeet voisivat toimia aidosti koko kentän ammattieettisenä reflektiopintana, niiden laatimisessa on otettava huomioon kentän oma ääni. Tämän äänen pohjalta ohjeet voivat myös kehittyä.

Siinä missä kritiikin totuus on subjektiivinen, sen vastuu on kollektiivinen.

Kritiikin eettisissä ohjeissa kuuluu voimakkaasti Suomen arvostelijain liiton jäsenistön vaikutus. Liiton jäsenistölle lähetettiin syksyllä 2018 kysely, jossa esitettiin suhteellisen avoimia kysymyksiä koskien kriitikon työn etiikkaa, ammattikriitikoiden ajatuksia kritiikin eettisistä ohjeista sekä käytännön työn eettisiä kysymyksiä. Kysymyksistä haluttiin tehdä avoimia, jotta kysymyksenasettelu ei sitoisi liikaa eri taiteenlajeja edustavia kriitikoita ja jättäisi näin ollen tilaa myös yllättäville vastauksille. Jäsenistön vastausten perusteella ohjeista kirjoitettiin eettisten ohjeiden luonnos, joka lähetettiin Suomen arvostelijain liiton hallituksen kommenttien jälkeen erilliselle asiantuntijoiden lausuntokierrokselle. Tämän jälkeen Suomen arvostelijain liiton hallitus viimeisteli ohjeet. Lopuksi ne käännettiin ruotsin kielelle.

Kyselyn tuloksena oli runsaat kaksikymmentä pitkää ja monipuolisesti kritiikin etiikkaa pohtivaa vastausta. Nämä vastaukset olivat avainasemassa eettisten ohjeiden luonnosta kirjoitettaessa.

Jäsenistön vastauksissa kävi ilmi eettisistä ohjeistakin välittyvä henki, että siinä missä kritiikin totuus on subjektiivinen, sen vastuu on kollektiivinen. Kritiikki on ennen kaikkea vastuussa yleisölle, jonka on voitava luottaa kritiikin uudistumiskykyyn muuttuvan taiteen edessä sekä kritiikin vilpittömyyteen oman valta-asemansa tunnistavana ja siihen kriittisesti suhtautuvana instituutiona.

Kirjallisuutta

Timo Airaksinen & Mervi Friman, Asiantuntija-ammattien etiikka. Hämeen ammattikorkeakoulu 2008.

Mark S. Frankel, ”Professional Codes: Why, How and with What Impact?” Journal of Business Ethics 8, 1989, s. 109–115.

HTK. Hyvä tieteellinen käytäntö. Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK).

Ville Hämäläinen, ”Oletko aina kirjoittanut kritiikin väärin? Lue uudet kriitikon ohjeet (ja lähdekriittisiä huomioita)”. Kiiltomato 17.1.2021.

Journalistin ohjeet. Julkisen sanan neuvosto 2011.

Taideyliopiston eettiset periaatteet. Taiteellinen toiminta.

• • •

II osa: Asta Kihlman

Jäsenistölle osoitetussa kyselyssä pyydettiin vastaajaa pohtimaan kritiikin tehtävää tänä päivänä, sekä analysoimaan muutoksia, joita kritiikissä on uudella vuosituhannella tapahtunut. Vastaajilta kysyttiin mihin kritiikin tulisi ensi sijassa kohdistua sekä kartoitettiin ajatuksia kritiikin eettisistä velvoitteista sekä kriitikon etiikasta. Kyselyyn saamamme ilahduttavan monipuoliset vastaukset kartoittivat kritiikin kenttää ja velvoitteita monipuolisesti ja analyyttisesti pohtien. Vastauksissa korostui kritiikki kulttuurisen itseymmärryksen tilana ja välittäjänä, sillanrakentajana, keskustelun herättäjänä ja sen syventäjänä.

Kritiikin tehtävän koettiin ennen kaikkea olevan teoksen kontekstualisointi suhteessa taiteenalansa kenttään, aikaansa sekä teosta kehystäviin ilmiöihin. Kriitikko pyrkii löytämään teoksesta kulttuurisesti arvokkaan ja välittämään sen lukijoille.

Kriitikko pyrkii löytämään teoksesta kulttuurisesti arvokkaan.

Vaikka kritiikki ei ole politikoinnin väline, katsottiin laadukkaan taiteen analysoinnin antavan työkaluja myös yhteiskunnan institutionaalisten ja rakenteellisten ongelmien käsittelyyn. Kritiikin avulla on mahdollista kiinnittää huomiota marginaaleihin. Toisaalta kritiikki myös osaltaan lisää teoksen näkyvyyttä ja luo siten suosituksia.

Kriitikon työssä tärkeänä pidettiin tietoisuutta omasta positiosta sekä suhteesta käsiteltävään teokseen. Vastauksissa korostettiin kriitikon oikeudenmukaisuutta – kriitikon tehtävänä on olla johdattamatta lukijoita harhaan. Kriitikko ei arvioi tekijää vaan teosta. Kritiikki käsittelee tekijän persoonaa tai taustaa vain silloin, kun se on relevanttia teoksen ymmärtämisen kannalta.

Tällä vuosituhannella päivälehtikritiikki on muuttunut viihteellisemmäksi ja mukautuvammaksi suhteessa muuttuviin reunaehtoihin. Toisaalta dialoginen verkkoympäristö tavoittaa lukijoita perinteisiin medioihin verrattuna uusin tavoin, näkökulmin ja painotuksin. Kritiikki on tällä vuosituhannella tullut tietoisemmaksi myös subjektiivisuudestaan ja se ilmenee kirjoittajaan viittaavina muotoiluina. Erityisen ongelmalliseksi tämän katsotaan muodostuvan silloin, kun kriitikko ottaa moraalivartijan paikan – vaatii teokselta poliittista korrektiutta tai syyttää kulttuurisesta appropriaatiosta. Sirpaloitunut mediakenttä sekä uusien taiteenlajien synty on tuottanut uudenlaisia vastuita ja vaatimuksia. Kriitikolle tämä on merkinnyt tarvetta uudenlaiseen ymmärrykseen ja itsetietoisuuteen.

Taidemaailman kaikkien toimijoiden, kriitikot mukaan lukien, tulee kaikessa toiminnassaan puolustaa taiteen vapautta.

Julkisoikeudellisiin ja taidepoliittisiin kysymyksiin erikoistuneen Pauli Rautiaisen mukaan kriitikon on oltava toiminnassaan uskollinen taiteelle itselleen. Suomen arvostelijain liiton Kritiikin eettisissä ohjeissa tunnustetaan Rautiaisen mukaan hyvin, kuinka taidemaailman kaikkien toimijoiden, kriitikot mukaan lukien, tulee kaikessa toiminnassaan puolustaa taiteen vapautta. Rautiaisen mukaan vaikeita ovat kuitenkin ne tilanteet, joissa taiteilija liikkuu vapautensa rajoilla. Tällöinkin kriitikon tehtävä on auttaa yleisöä ja taiteilijoita kasvattamaan moraalista herkkyyttään siten, että ei missään tapauksessa ryhdy tuomitsemaan taiteilijoita tai yksittäisiä teoksia. Tällaisissa tilanteissa kritiikin etiikka on Rautiaisen mukaan usein erityisellä koetuksella.

Kirjoittajat olivat mukana kritiikin eettiset ohjeet laatineessa työryhmässä.