Viime vuonna luin ja arvioin kolme erityisen vahvasti mieleen jäänyttä kaunokirjallista teosta: Matias Riikosen Suuri fuuga sekä sen teospari Kiertorata (Aula & co), Satu Taskisen Lapset (Teos) sekä Marjo Heiskasen Mustat koskettimet (Siltala).

Mikään näistä ei aiheuttanut suurta myllerrystä kirjallisuuskeskusteluissa, eikä niitä nähty suurten kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluissa (Finlandia, Runeberg) hyvistä tai peräti kiittävistä kritiikeistä huolimatta. Odotin, että vähintään jokin näistä kolmesta herättäisi kunnon pöhinän – turhaan.

Lapset oli Tulenkantaja-ehdokkaana, Mustat koskettimet pääsi Savonia-ehdokkaaksi ja Suuri fuuga Toisinkoinen-ehdokkaaksi. Palkintoja ei näissä mittelöissä herunut. Matias Riikoselle myönnettiin sentään Kalevi Jäntin palkinto.

Syksy 2017 tuli ja meni menojaan, kevään kirjat unohtuivat jo alan ihmisiltä. Sitten tuli seuraava kevät – tämä kuluva – ja viimeinen tilaisuus nostaa esiin nämä romaanitaiteen viime vuoden jättiläiset. Mitä kuuluu? Noh, ei juuri muuta kuin alastomien puiden vaivoin kuultava suhina. On jo huhtikuu, ja teokset vaikuttavat olevan tuomittuja hiljaisuuteen.

Voin kuvitella kirjailijoiden ja kustantajien tuskan, kun kriitikkoakin riepoo.

Eniten harmittaa Taskisen Eurooppa-trilogian päätösosan vastaanotto. Taskinen on jokaisella kirjallaan osoittanut kirjoittavansa harvinaisen kypsää, älykästä ja tuoreudellaan ilahduttavaa proosaa. Se on myös irtosanoutunut suomalaisen halkopinoproosan raskaista konventioista ja osoittaa olevansa notkeaa, ajatukseltaan ja kerronnaltaan lennokasta. Ei siis ihme, että teos oli ehdolla Tulenkantajaksi (teokseksi, jolla arvellaan olevan mahdollisuuksia pärjätä käännöksenä).

Kaikki tämä on johtanut minut pohtimaan, miksi jotkin teokset jäävät pimentoon hyvistä kritiikeistä huolimatta? Mikä mediamaailmassamme on niin pielessä, etteivät esimerkiksi nämä kolme teosta saaneet enempää huomiota? Ajankohtaisuuden puutteesta se ei ainakaan voi johtua, sillä Riikonen kuvaa hyvin klassisen musiikin keinoja käyttäen ”uuden sukupolven” kipukohtia ja näköalattomuutta, Taskinen taas on iskenyt ajan aiheista kivuliaimpaan: solidaarisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja rinnakkain elämisen ehtoihin.

Voisiko kritiikki tai kriitikko tehdä jotakin nostaakseen teoksia muuten kuin kirjoittamalla kritiikin ja lisäksi harrastamalla ankaraa sissitoimintaa sosiaalisessa mediassa? Kysymys on vaikea, mutta kiehtova, sillä se laittaa myös pohtimaan kriitikon työnkuvaa ja valtaa, josta puhutaan usein. Kuinka pitkälle se todellisuudessa ulottuu ja millaiset mahdollisuudet kriitikolla on oikeasti innostavien teosten kohdalla nostaa niitä esille?

Sillä todellisuudessa myös kriitikon valta jakautuu epätasaisesta kuin ne kuuluisat nallekarkit: toisen julkaisun kritiikki on painavampi kuin toisen – etenkin lukevien massojen silmissä.

Toinen vääristymä on kriitikon oletetussa tehtävässä. Kriitikkoa ei perinteisesti (ainakaan ei-kriitikkojen piirissä) ole pidetty hahmona, joka tukee arvostusta ansaitsevia taiteilijoita. Kuten Mervi Kantokorpi tuoreessa haastattelussa toteaa, tällainen 1950-lukulainen kriitikkotukija on vanhentunut käsite, uusille kriitikoille usein tuntematon.

Nykyaikana kriitikkoa tunnutaan pitävän ennen kaikkea uran rytistäjänä. Myös Karo Hämäläisen blogitekstissä kriitikkoa kuvataan ”taidemaailman altavastaajaksi” ja ”ammattiteloittajaksi”, jota ”arvosteltaessa on hyväksyttyä mennä henkilökohtaisuuksiin”.

Hämäläisen teksti todistaa kriitikon paikan tuuliseksi, eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa ammatista.

Negatiiviseksi tulkittu lausunto tietysti muistetaan ja noteerataan aina vahvemmin kuin positiivinen. Siksi olisi tärkeää, että kriitikot olisivat aiempaa näkyvämmin myös kriitikkotukijoita. Sillä eivätkö kriitikot loppujen lopuksi ole ammatissaan rakkaudesta taiteeseen – ja eikö taidetta tue ja edistä paremmin tuki kuin tuomio?

Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa ylistäviä arvioita teokselle, joka ei sitä ansaitse, vaan että kaikenlaisia kritiikkejä nostettaisiin enemmän esille, niitä jaettaisiin ja niistä keskusteltaisiin rohkeasti aiempaa enemmän. Tämä vaatii tekoja sekä kriitikoilta että kritiikkien lukijoilta. Keskustelu ei saa jäädä vellomaan negatiivisten kritiikkien ympärille, sillä se vääristää kuvaa sekä kritiikistä että taiteesta.

Jaa artikkeli:Share on Facebook58Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone