Kirjallisuuden kummitäti Mervi Kantokorpi tuntee suurta sympatiaa runokenttää kohtaan.

”Tällä hetkellä vaikutusvaltaisin henkilö kirjamaailmassa on kriitikko Mervi Kantokorpi. Helsingin Sanomien avustavana kriitikkona työskentelevä Kantokorpi on myös päättämässä tärkeistä valtion jakamista apurahoista. Muodollisten asemien lisäksi Kantokorvella on myös halu käyttää valtaansa.”

Näin Helsingin Sanomien tuolloinen kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen kirjoitti elokuussa 2010 tehtyään verkostoanalyysiä kirjamaailman vallankäyttäjistä. Nyt kirjallisuuskriitikkona palkittu ja ansioitunut Kantokorpi lähinnä viittaa kintaalla tuolloin kohua herättäneelle väitteelle.

– Silloin se saattoi pitääkin paikkansa, koska minulla oli keskeisiä tehtäviä taidehallinnossa ja kirjamaailman taustatekijänä kriitikon työni lisäksi, mutta ei nykyään. Kirjallisuuskritiikin painoarvo on myös muuttunut radikaalisti kahdeksan vuoden aikana. Olin tuolloin hyvin hämmentynyt tuosta jutusta, mutta lopulta suhtauduin analyysiin lähinnä leikkinä. Haluan ylipäätään olla mahdollisimman vähän esillä, sillä en näe mitään syytä kerjätä verta nenästäni.

Fiskarsissa vanhassa puutalossa taidemaalarimiehensä kanssa asuva Kantokorpi haluaa pysytellä kirjoittavan lukijan tehtävässään ja sillä siisti. Siitä huolimatta, missä ikinä kaivataan teräviä kriitikoita puhumaan, paikalle hälytetään jompikumpi Kantokorven serkuksista: kuvataidekriitikko Otso tai kirjallisuuskriitikko Mervi.

Usein Mervi Kantokorven puolisoksi luultu Otso Kantokorpi on tietoisesti valinnut julkisemman roolin kriitikkona osallistumalla muun muassa politiikkaan, nykyään vasemmistoliiton varavaltuutettuna. Hän on myös ahkera somettaja, joka syytää Facebookiin päivityksiä solkenaan ja kirjoittaa suosittua Alaston kriitikko -blogia.

Mervi Kantokorpi ei koske sormellakaan Facebookin, eikä muutenkaan ole sosiaalisessa mediassa. Hän ei halua, että siellä mahdollisesti käytävä keskustelu hänen kritiikeistään vaikuttaisi hänen tapaansa kirjoittaa.  Hän on tarkka jääviydestään.  Fiskarsissa Kantokorpi pinkoo pakoon siellä asuvia kirjailijoita, ei ilmaannu kirjailijoiden kekkereihin, eikä juuri muihinkaan tilaisuuksiin. Kirjailija-ystäviensä kirjoja hän ei arvostele.

Puheenvuoro nuorille kriitikoille

Kantokorpi puhuu hieman arastellen kriitikoiden vallasta, mutta myöntää, että kirjallisuuskriitikoilla ja bloggareilla on vaikutusta siihen, mitkä kirjat ja kirjailijat nousevat mediassa esille. Valtaa hänen mielestään käyttävät kulttuuritoimituksien esimiehet ja ne harvat kirjallisuustoimittajat, joita lehdissä vielä on, eivät niinkään yksittäiset avustavat kriitikot. Toimituksissa päätetään, ketkä kirjoittavat ja mistä.

Kun Kantokorpi aloitti vuonna 2000 Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona, avustajien oli rooli huomattavasti suurempi kuin nykyään. Hän voi edelleenkin useimmiten valita, mistä teoksista kirjoittaa, mutta tekee kritiikkejä myös niistä kirjoista, joista toimituksen taholta pyydetään. On selvää, että hän osaltaan myös legitimoi, mikä on hyvää kirjallisuutta, ja vaikuttaa näin välillisesti kirjallisuuden kehittymiseen ja uudistumiseen. Kantokorpi on halunnut avata lukevalle suurelle yleisölle juuri nyt läsnä olevaa ja tapahtuvaa kirjallisuutta, tukea sitä mikä resonoi ajassamme.

– Kriitikkojen tausta vaikuttaa siihen, kuinka he kirjallisuutta määrittelevät. Varttuneimmat Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikot ovat Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen kasvatteja, samojen opettajien entisiä oppilaita ja Aarne Kinnusen opit sisäistäneitä. Joskus tuntuu, että me konkarit arvioimme pitkälle samoin kriteerein kirjoja. Siksi on tärkeää saada liikettä tähän genreen. Kentälle on rekrytoitava uusia kriitikoita ja uskallettava tuoda esiin tuoreita lajityyppejä ja uudenlaista, vaihtoehtoista kirjallisuutta.

– Olen opettanut paljon kriitikoita ja iloitsen joka kerta, kun joku heistä pääsee esille. Viimeisin ilon aiheeni on Vesa Rantama, joka on debytoinut varsin ansiokkaasti Helsingin Sanomien runouskriitikkona.

Kantokorven mukaan ideaalissa kritiikissä on monia tasoja ja se puhuttelee laajaa yleisöä. Kuva: Pia Petterson

Kaikilla muilla taiteenaloilla apurahan saajien keski-ikä oli tuntuvasti alhaisempi kuin kirjallisuudessa.

Vallan linnakkeessa

Taide kuului oleellisena osana Kantokorven perheen arkeen ja juhlaan. Muusikkoisä oli erityisen innostunut modernista runoudesta. Parnasso oli iskostunut Kantokorven tajuntaan jo ennen hänen debyyttiään lehden kriitikkona, vireä kirjallisuuslehti kun kuului heidän kesämökkinsä ulkohuusin lukemistoon.

Kriitikko Mervi Kantokorvesta kehkeytyi tuttuun tapaan kirjallisuuden opintojen myötä. Monet tuon ajan kirjallisuuden opiskelijoista kirjoittivat kritiikkejä. Kun Auli Viikari kannusti alalle, Kantokorpi tarttui toimeen.

– Kritiikkien kirjoittaminen oli todella vaikeaa ja mietin, miksi ihmeessä niitä julkaistaan. Parnasson silloinen päätoimittaja Juhani Salokannel oli erittäin kannustava ja joskus tyytyväinenkin aikaansaannoksiini. Kriitikon työ jäi kuitenkin taka-alalle, kun siirryin opetustehtäviin yliopistossa ja aloin tutkia 1800-luvun proosaa. Nykykirjallisuuden aika tuli myöhemmin, 1990-luvun lopulla, kun aloin nostaa sitä esille opetuksessa.

Nuori kriitikkolahjakkuus huomattiin, ja Pekka Tarkka houkutteli Kantokorpea Helsingin Sanomien runokriitikoksi pyytämällä näytejuttuja. Koppavasti Kantokorpi kuitenkin kieltäytyi moisesta, olihan hän jo kirjoittanut kritiikkejä maan tärkeimpään kirjallisuuslehteen, Parnassoon. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto-raatiin hän kuitenkin suostui menemään vuonna 1998. Eikä aikaakaan, kun hän ajautui kokonaan pois yliopistolta ja heittäytyi freelanceriksi.

– Ymmärsin hyvin, että on merkittävämpää olla Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko, ja saada parhaimmillaan paljonkin lukijoita ja runsaasti palautetta. Sen sijaan teksti akateemisessa julkaisussa saa parhaassa tapauksessa kolme lukijaa, joista kaksi on ystäviä, yksi vihamies, Kantokorpi vitsailee.

Vuodesta 2003 hän on ollut päätoiminen vapaa kriitikko ilman virka- tai työsuhteita ja opettanut vain satunnaisesti.

– Taloudellisesti tämä on ollut todella rankkaa, koska miehenikin on taidemaalari. Mutta päivääkään en ole katunut, että yliopistoura kohdallani päättyi. Se on tuonut minulle vapauden lukea ja kirjoittaa mistä ja miten haluan.

Mervi Kantokorpi on toiminut taidehallinnon asiantuntijana ja useiden erilaisten raatien jäsenenä, tärkeimpinä jo mainittu Helsingin Sanomien esikoiskirja-palkintoraadin jäsenyys (1998–2009) ja Kalevi Jäntin palkintoraati, missä hän toimii parhaillaan. Molemmissa haetaan uutta kirjallisuutta ja nuoren polven tekijöitä.

– Erittäin tärkeää on ollut vaikuttaminen taidehallinnossa siihen, miten kirjallisuus edistyy. Luottamustehtävissäni olen voinut osaltani vaikuttaa kirjallisuuden asemaan ja kirjailijoiden toimeentuloon, nuoremman polven kirjailijoiden kummitädiksi itseään markkeeraava Kantokorpi toteaa.

Kun Kantokorpi aloitti valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenenä vuonna 2000, toimikunnan jäsenten keski-ikä läheni seitsemääkymmentä.

– Kirjallisuuden valtionrahoitus kohdistui selvästi varttuneemman polven tekijöille. Tässä asiassa on tapahtunut huomattava muutos. Olen sitkeästi kestänyt ne iskut, joita olen saanut päin naamaa esittäessäni nuorempia kirjailijoita apurahojen saajiksi. Kaikilla muilla taiteenaloilla apurahan saajien keski-ikä oli tuntuvasti alhaisempi kuin kirjallisuudessa.

– Kirjallisuuden kentälle on noussut 2000-luvun mittaan hienoja nuoria kirjailijoita, ja kirjallisuuden lajit ovat uudistuneet kiinnostavasti. Myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa pyrin 12 vuoden ajan samaan uudistavaan linjaan. Ehkä tuo Esa Mäkisen analysoima valta näkyi näillä agendoilla. Tässä suhteessa minulla todellakin oli vaikutusvaltaa ja käytin sitä päättäväisesti nuoremman polven kirjailijoiden asioiden ajamiseen ja heidän esille tuomiseen.

En koe olevani mikään kovin hyvä kirjoittaja. Kirjoittaminen on aina ollut minulle vaikeaa.

Runouden puolella

Kantokorpi on halunnut kirjoittaa rinnakkain proosasta ja runoudesta. Näkymä lajista toiseen on vaikuttanut hänen tapaansa kohdata kirjallisuus ja laajemminkin monitaiteisuus. Hänen ajatuksensa kirjallisuuden lajien liikkeestä on toteutunut 2000-luvun kirjallisuudessa. Proosa ja runous tuntuvat erottamattomilta, ja valtaosa kirjailijoista kirjoittaa eri lajeja rinnakkain.

Hän on halunnut reagoida 2000-luvun kirjallisuuden, ja erityisesti runouden ja taideproosan nosteeseen, ja antaa sille ilmiönä vanhanaikaista ”kriitikkotukea” – ilmaisua käytettiin 1950-luvulla, kun modernismia kotoutettiin. 2000-luvulla Kantokorven tuen piiriin ovat päässeet muun muassa Eino Santanen, Saila Susiluoto, Henriikka Tavi ja Harry Salmenniemi muutamia mainitakseni. Heidän kirjansa ovat olleet myös Kantokorvelle haastavia ja vaatineet yhtä aikaa nöyrää ja rohkeaa lukemista.

– Jotkut ehkä kokevat, että kirjavalinnoissani valkkaan suklaarasian konvehteja, kiintoisimmat kirjat laajasta julkaisujen määrästä. Mutta eikö näin vanhalla kriitikolla ole jo pieniä erivapauksia, hän nauraa.

– Sitä paitsi valintani ei useinkaan kohdistu helppoon kirjallisuuteen, sillä haluan lukijana ottaa vastaan haasteita. Olen usein sitä innostuneempi, mitä kummallisempi teos on kyseessä.

– En koe olevani mikään kovin hyvä kirjoittaja. Kirjoittaminen on aina ollut minulle vaikeaa, sillä suhtaudun omaan tekstiini kriittisesti, mutta olen innostuva ja kulloisenkin teoksen mukaan lähtevä lukija. Ottaessani kirjan käteen tapaan sanoa sille, että yllätä minut. Olen ollut kiinnostunut kokeilevasta runoudesta, erityisesti runoudesta, joka lähenee kuvataiteita tai muita taiteita, neofiiliksi tunnustautuva Kantokorpi kuvaa työtään kriitikkona.

Vaikka Kantokorpi kirjoittaakin sekä proosasta että runoudesta, runous on hänen mieltymyksistään tärkein. Ensimmäisen kirjallisuuskritiikkinsä hän kirjoitti Parnassoon Jyrki Pellisen proosarunoteoksesta Minä matkustan, aurinko paistaa (1982), ja oli heti alkumetreillä vähälevikkisen kirjallisuuden ytimessä.

– Runousväkihän tunnetusti muistuttaa uskovaisia. ”Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis”, Joel Lehtonenkin kirjoitti. Tämä pitää paikkansa. Tunnen jotenkin omituisesti ymmärtäväni runoutta paremmin kuin proosaa, jos nyt ymmärtäminen edes runojen lukemiseen kuuluu, se vain kolisee minulle.

Kun Helsingin Sanomien palkkiot, kritiikkien editointi tai mikä tahansa kirjamaailmassa suivaannuttavat, hyvän runoteoksen löytäminen pelastaa tilanteen.

– Se saa minut ihan mielettömän onnelliseksi riippumatta siitä, kirjoitanko siitä itse vai joku muu. Tunnen myös suurta sympatiaa koko runokenttää kohtaan. Runous ei vähälevikkisenä oikein pärjää proosan puristuksessa, joten katson asiakseni puolustaa runoilijoita tarvittaessa. On ollut hienoa nähdä, kuinka upeita runoilijoita vuosituhannen vaihteessa aloittaneista runoilijoista on kehkeytynyt.

Miksi ihmeessä kirjallisuudelle ei sallittaisi uudenlaisia, vaikkapa monitaiteisia ilmaisutapoja?

Viimeiset vuodet Helsingin Sanomissa ovat olleet hankalia, mutta Kantokorpi on sitkeästi taistellut laatukirjallisuuden kritiikin puolesta.

– Lehdessä on ollut yt-neuvotteluja toistensa perään, ja kulttuuritoimittajien toimenkuva on muuttunut. Aina ei oikein tiedä, kenen kanssa neuvotella, kun väki vaihtuu ja siirtyy tehtävästä toiseen. Kerran hikeennyin oikein tosissaan, kun kirjoittamastani runoteoksen kritiikistä oli editoitu viisikymmentä prosenttia, jolloin se muuttui aivan käsittämättömäksi. Silloin minulle riitti! Ilmoitin, että en kirjoita Helsingin Sanomiin runoudesta enää riviäkään.

Ärtymystä ei yhtään vähentänyt se, että teos sai Kalevi Jäntin palkinnon myöhemmin.

– Puolen vuoden kuluttua ystäväni, Teoksen edesmennyt kustannuspäällikkö Silja Hiidenheimo tiedusteli, kuinka kauan oikein aion esittää loukkaantunutta kriitikkoa. Myös kirjallisuustoimittaja Antti Majander oli pahoillaan tilanteesta. Niinpä lepyin, ja aloin taas kirjoittaa myös runoudesta lehteen.

Katsauksia ja näkemyksellistä kritiikkiä voi tehdä vain, kun lukee paljon, Kantokorpi tähdentää. Hän on koko 2000-luvun lukenut kauttaaltaan keskeisen kotimaisen runouden ja proosan sekä merkittävimmät käännökset. Taustatyöt hän tekee perusteellisesti.

– On seurattava laajasti ajan keskusteluja sekä kulttuurin ilmiöitä pystyäkseen havainnoimaan, mihin runoilijat ja kirjailijat teoksissaan tarttuvat. Olen yrittänyt oppia kirjoittamaan journalistisemmin, laajalle yleisölle. Ymmärrän silti sen kritiikin, että journalistinen taidepuhe latistaa taiteen tulkintaa. Taide ei aina pääse itseisarvoisesti esille journalistisemmassa tekstissä.

Omien, aikuisten lastensa ja muiden nuorten ihmisten myötä hän on oppinut ymmärtämään, että paluuta entisenlaiseen, vain estetiikkaan nojaavaan ilmaisuun kirjallisuuspuheessa ja kritiikeissä ei netin nykymaailmassa enää ole, eikä pidäkään olla.

Kantokorpi kannustaa monitaiteisiin ilmaisutapoihin. Kuva: Pia Petterson

Herkkä kuuntelija

Kantokorpi kertoo usein ajattelevansa kirjallisuutta kuvataiteiden kautta.

– On merkillepantavaa, kuinka kauan kuvataide on ollut aivan jotain muuta kuin seinälle ripustettavia maalauksia. Miksi ihmeessä kirjallisuudelle ei sallittaisi uudenlaisia, vaikkapa monitaiteisia ilmaisutapoja? Nehän ovat varsin tervetulleita, ja niitä kirjallisuuskritiikissäkin pitää tuoda esille ja kannustaa. Eihän kukaan kyseenalaista nykymusiikinkaan ilmiöitä. Taide on alati liikkuvaa ja muuntuvaa – ja hyvä niin.

Kantokorven mukaan kritiikin ideaali on se, että arvostelussa on eri tasoja; parhaimmillaan kritiikki puhuttelee monenlaisia lukijoita. Hän itse toivoo tavoittavansa myös nuoria lukijoita, mikä aiheuttaa melkoista päänvaivaa.

– Kuuntelen herkällä korvalla myös kritiikeistäni saamaani palautetta. Kun vaikkapa nuorempi veljeni väittää, ettei hän saanut runokritiikistäni mitään tolkkua tai lapseni suomivat, että olipa kamala juttu, tai kun 82-vuotias äitini kehaisee kritiikkiäni, otan onkeeni. Suuri apu kriitikontyössä on ollut myös puolisostani, joka toimi vuosikaudet kritiikkieni sensoria. Akateeminen jargonia sai kyytiä luettavuuden kustannuksella.

Kantokorpi uskoo taidekritiikin uudistumiseen.

– Meillä ei ole kovinkaan monta perinteistä kirjallisuuskritiikkiä kirjoittavaa lurjusta enää jäljellä. Tässä muodossa taiteen kritiikki ehkä tulee pikkuhiljaa häviämään, mutta uskon taidekirjoittamisen muotojen uusiutumiseen eri alustoilla. Luen mielelläni myös hyvin kirjoitettuja blogeja ja etenkin ulkomaisesta proosasta, jota en kovin paljon ehdi seurata.

– Runoutta pitää hienosti esillä myös runouslehdet, kuten Tuli & Savu ja Nuori Voima, jotka ovat aivan ihania, mutta joiden levikit vain ovat onnettoman pieniä. Olen oppinut paljon nykyrunoudesta niiden kautta. Kun Tuli & Savu haki taannoin apurahaa, hakemuksessa mainittiin, että Mervi Kantokorpi ei olisi lainkaan niin hyvä kriitikko, ellei hän seuraisi lehteämme, Kantokorpi hymyillen kertoo.

Nuorissa, laajempaan kulttuurijournalistiseen otteeseen kykenevissä kriitikoissa piilee hänen mielestään myös kirjallisuuskritiikin toivo.

– He kykenevät analysoimaan kirjallisuutta leveämmällä pensselillä laajemmassa kontekstissa, ja toivottavasti herättämään lukijoiden mielenkiintoa teoksia kohtaan.

Itse asiassa eläinrakkaaksi tunnustautuva Mervi Kantokorpi olisi halunnut opiskella luonnontieteitä, erityisesti biologia kiinnosti häntä. Kun emme enää jaksa puhua kirjallisuudesta sen enempää kuin kritiikistäkään, kirjallisuuden kummitäti innostuu kehumaan hienoa lintujen talviruokintapaikkaansa tikkalajeineen ja sekatiaisparvineen. Niitä hän tarkkailee ja kuulostelee öisin lehtorinteen pöllöjen keskusteluja.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.