Taidekorkeakoulujen opiskelijat ovat yhä useammin korkeakoulutettujen vanhempien lapsia. Ehkä työväenluokkaisuudesta tai prekaarista vähävaraisuudesta ammentavia tarinoita pidetään ärsyttävinä uusien sukupolvien trendi-ilmiöinä osin myös siksi, että ne haastavat käsityksiä suomalaisen tasa-arvon toteutumisesta.
Miksi itävaltalaisten Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia ja Hermann Brochin Unissakulkijat -trilogioissa harjoittama näkymättömän näkyväksi tekevä kirjoittamistapa ei saanut toisen maailmansodan jälkeen kirjallisuudessa seuraajia? Olisiko tällä metodilla jotain annettavaa nykypäivän kirjallisuuskritiikille?
Kirjailijalegendat Albert Camus ja George Orwell elivät hämmästyttävän samankaltaisen elämän, vaikka ranskalaisella Camus’lla oli useita rakastajattaria ja Orwellilla häveliäät tavat. He molemmat toimivat vuosikausia journalisteina, mutta päivänpolttavista aiheista kirjoittaminen on jäänyt heidän kaunokirjallisen ja esseistisen tuotantonsa varjoon.
Tuore suomennosvalikoima palauttaa mieleen englantilaisen 1800-luvun taide- ja yhteiskuntakriitikon John Ruskinin. Erityisesti hänen kirjoituksensa gotiikan arkkitehtuurista sykähdyttää edelleen.
Kirjallisuustieteen professori Juhani Niemi on huomauttanut, että Franz Kafkan ja Eugéne Ionescon teoksissa rajat fantasian ja toden kesken häviävät ja niissä kaikki on kokemuksellisesti totta. Fantasia merkitsee kykyä kuvitella uusia asioita. Fantasmagoria puolestaan tarkoittaa harhanäkyä tai uskomatonta kertomusta. Fantasiakirjallisuus eroaa fantasmagoriasta siinä, että se pyrkii kertoman todellisuudesta vertauskuvallisesti ja metaforisesti.
Länsimainen ihminen oppi näkemään itsensä 1800-luvulla ennen muuta työntekijänä. Elämästä tuli vakava asia, kun leikki ja sen veli joutilaisuus erotettiin työstä. Lapsenmieliset nautinnot kuten kevytmielisyys, hauskuus, leikki, rituaalit, tanssi, musiikki, ilonpito ja pynttäytyminen olivat muinoin keskeinen osa aatelisten, pappien ja talonpoikien elämää.
Fantasmagorian lumemaailman loivat maailmannäyttelyt, ylellisyysliikkeiden reunustamat kauppakäytävät ja keinovalon tuottamat harhanäyt. Totuuden jälkeisellä huomiotalouden aikakaudella on tervehdyttävää palauttaa mieleen filosofi Immanuel Kantin ajatus valehtelemisesta. Kun ihminen valehtelee, hän samalla johdattaa lähimmäisensä harhaiseen todellisuuteen, jolloin toinen ei voi tehdä johtopäätöksiä tosiasioiden perusteella. Valehtelija kohtelee tällöin toista ihmistä esineenä.
Kuultuani 12.3. valtioneuvoston uusista suosituksista koronaviruspandemian vuoksi päätin käydä taidemuseossa niin kauan kuin vielä ehdin, koska arvelin, että tästä kulttuurin lajista nauttimiseen ei vähään aikaan tulisi uutta tilaisuutta. Ennakointini osui oikeaan.
Yhtenäiskulttuuri on kuollut, korkeakulttuuri on henkitoreissaan. Ja hyvä niin. Ooppera on pystyyn kuollut kulttuurin rahasyöppö. Yleisöt ovat eriytyneet. Yhteisiä kokemuksia ei enää ole, eikä niitä pidä tavoitella. Jos olet samaa mieltä, aikasi on oppia, että olet väärässä.
