Moderni suomalainen runous kirjoitettiin ruotsiksi, mutta unohdettiin. Sitä seurannut tulenkantajien modernismi vaikuttaa lähinnä lapsekkaalta. Kului vuosikymmeniä ennen kuin suomalaista kirjallisuutta pystyi kutsumaan taas eurooppalaiseksi.
Ruotsinkielisen lehdistön tekstejä on arkistoitu yli sata vuotta. Ne kertovat, miten nationalismin jälkeiset muutokset sekoittivat kielialueet, ja vastakeksitty suomenruotsalaisuus pelkäsi katoavansa.
Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Katri Kallionpää purki hätkähdystään kolumnissaan syyskuussa 2011, kun joku näyttelijä oli pyytänyt lehdeltä rahaa haastattelusta. Kallionpää oli pitänyt näyttelijälle lyhyen esitelmän, kuinka ”totuutta ei voi myydä eikä ostaa.”
Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen? Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa.
Ensimmäinen tietokonepelisukupolvi on nyt tulossa keski-ikäiseksi. He eivät koskaan lopettaneet pelaamista. Yhä useampi pelaa ennemmin kuin katsoo televisiota tai käy elokuvissa. Kulttuurijournalismi ei ole pysynyt ilmiön perässä.
Etelä-Afrikassa runoudella vaikutetaan mielipiteisiin, mutta myös mielipiteet vaikuttavat vahvasti runouteen, joka on kantaaottavaa ja rytmikästä – juuri sopivaa esimerkiksi poliitikkojen puheita värittämään.
Yhdysvaltalainen Lauren Stratford julkaisi 1988 Satan’s Underground -nimisen omaelämäkerran. Kirjailija kertoi siinä karmivasta lapsuudestaan väkivaltaisen satanistisen kultin keskellä. Tarina jatkuvien raiskausten uhriksi joutumisesta jatkui kahdessa seuraavassa omaelämäkerrassa. Stratford väitti olleensa osa Kalifornian Kernin piirikunnassa vallinnutta kulttia, joka oli paljastunut aiemmin.
Kokenut kuvataidekriitikko ja Kritiikin Uutisten entinen päätoimittaja Otso Kantokorpi on ollut näkyvä hahmo suomalaisessa kulttuuridebatissa. Kantokorpi on osallistunut taidekeskusteluun muun muassa Yle Radio 1:n kulttuuriohjelma Kultakuumeessa, jonka kolumnistina hän aloitti vuonna 2006. Jynkkää menoa Punavuoressa -kokoelmaan on valikoitu yhdeksän vuoden ajalta noin 80 kolumnia. Ne on jaoteltu väljästi aihepiireittäin neljään osastoon.
Moomin Characters -konsernin hallituksen puheenjohtaja Sophia Jansson vaalii tätinsä perintöä. Se on monen muunkin menestyneen suomenruotsalaisen jälkeläisen osa.
Vaikka elämme vuoden kylmintä ja miellyttävästi lumista vuodenaikaa rohkenen avata Kritiikin Uutisten kevätkauden vihertävällä vertauksella "kritiikki on kuin puutarhanhoitoa".
