Suomen arvostelijain liiton julkaisemassa Kritiikin Uutiset -lehdessä aloittaa tänä syksynä kaksi uutta vakiokolumnistia, oululainen toimittaja Eeva Kauppinen ja helsinkiläinen musiikintekijä-toimittaja Markus Nordenstreng. Kolumnistit esittelyhaastattelussa.
Kritiikin Uutisten kesä -22: Esittävän taiteen haasteita.
Minna-Kristiina Linkalan väitöskirja teatterikritiikistä paljastaa muutokseen sysänneet vallan kentät: talouden ja julkisuuden. Taidekirjoittamisen eliittijulkisuus on jäänyt valtamediassa pimentoon (Kritiikin Uutiset 3/2014).
Suomalainen nukketeatteri, erityisesti aikuisille suunnattu nukketeatteritaide nousi ennennäkemättömään kukoistukseen alan koulutuksen myötä, joka vakiintui 1990-luvun jälkipuoliskolla muun muassa Turussa ja Pieksämäellä. Kuinka hyvin kritiikki onnistui pysymään perässä tässä kehityksessä? Kritiikin Uutiset haastatteli kahta nukketeatterialan pitkän linjan ammattilaista, Katriina Andrianovia ja Laura Sillanpäätä Helsingin kirjamessuilla. Keskustelun myötä lanseerattiin aikaamme jopa uusi termi: nukettamisen sijasta tulisikin ehkä puhua nuken sielutuksesta!
Se oli 90-luvun puoliväliä, ja Mikkelin Näyttämöpäiville tyypillistä tammikuun hyistä viimasäätä, kun kiiruhdin kohta-alkavaan esitykseen Sotkulle. Olin aikeissa avata oven ja astua sisään tapahtuman vakkarinäyttämön lämpöön sulattelemaan luitani, kun samalla hetkellä ovesta astui ulos Pirkko Heikkinen vihreässä trenssitakissaan.
Kirjoitin tuhat teatteriarvostelua päivälehtiin. Noin sadankolmenkymmenen Kansan Uutisissa julkaistun arvostelun jälkeen vuonna 1992 oli Aamulehti lakannut olemasta Kokoomuksen äänenkannattaja. Se oli minusta ideologisesti kivaa, sillä samana vuonna Aamulehden journalistinen toimituspäällikkö Erkka Lehtola (1937–2005) kysyi, alkaisinko arvioida lehteen pääkaupunkiseudun teatteria.
Aloitin teatterista kirjoittamisen blogiini lukioikäisenä, koska halusin edistää kotikaupunkini Lappeenrannan teatteriympyröiden masentavaksi kääntynyttä julkisuuskuvaa. Kirjoitin aluksi nimimerkin suojista, mutta sen suomasta turvasta huolimatta en kokenut, että kasvojenkohotusta tulisi tehdä liioittelevilla tai jopa valheellisen kehuvilla väittämillä. Sellainen kun ei palvelisi sen paremmin teatterin kuin katsojienkaan etua, ja siksi luonteva suunta olikin alkaa kirjoittaa teatterikritiikkejä. Aidosti kehuvallakaan kritiikillä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä, jos se ei olisi lukijoiden mielestä uskottava.
Kuultuani Milja Sarkolan julkaisevan samaan aikaan Pääomani-romaanin ja -näytelmän, virisi ajatus yhteisjutusta. Olisin sekä kirjallisuus- että teatterikriitikko. Olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä 1990-luvun alusta lähtien, teatterikritiikkiä en milloinkaan.
KOM-kirja täytyy olla. Se on välttämätön, mutta ei se ole sellainen kuin odotin, sillä ”jokaisella on KOMinsa”, millä nimellä kirjaa lupailtiinkin jo monena vuotena. Kirja selostaa KOM-teatterin historian sen perustamisesta 1969 mahdollisimman nykyhetkeen (2011). (Lomakautena Kritiikin Uutisissa julkaistaan juttuja lehden arkistoista.)
Hyvä omatunto on Suomenlinnan Susisaaren eteläkärkeen 1770-luvulla valmistunut linnakerakennelma: ”Ravelin Godt Samvete” on kaiverrettuna linnakkeen etelämuurin kivilaattaan. Erinäisiä vallanvaihdoksia, sotia, traagisia historiankäänteitä, ja kaksisataa vuotta myöhemmin raveliini alkoi palvella kesäteatterina. Millaista teatteria siellä on nähty nyt jo lähes puolen vuosisadan mittaisena aikana?
SARVin kunniajäseneksi nimitetyn Eeva Kauppisen mielestä on surullista, että nykyään ei arvosteta toimittajien ja kriitikoiden erityisosaamista, vaan lähes kuka tahansa voi kirjoittaa mistä tahansa ja esittäytyä kriitikoksi. Siskotuulikki Toijonen haastattelee.
