Kirjoitan tämän viimeisen kolumnini lehden ilmeisimmälle ja kriittisimmälle lukijakunnalle, kriitikoille. Lukuohjeeksi sanottakoon, että olen itse kirjoittanut kritiikkiä, ollut sen kohteena, tilannut sitä lehtiin ja tehnyt sille tilaa niissä. Ennen muuta olen nautiskellut kritiikkiä jo parikymmentä vuotta.
Kun itävaltalainen taidehalli Kunsthaus Bregenz juhli 20-vuotistaivaltaan, syntyi juhlallisuuksien lomassa myös aivan uudenlainen taiteen, filosofian ja kirjallisuuden musta laatikko. Rakennuksen suunnitelleen maailmankuulun arkkitehdin ja eri taiteenalojen, filosofian ja kirjallisuuden edustajien väliset sunnuntaikeskustelut on nyt koottu kokoelmaksi nimeltä Dear to Me.
Voiko kuvataiteilija ottaa lopputilin? Kun taiteilija lopettaa, hän arkijärjen mukaan katoaa taidemaailmasta. Kuvataiteilija lakkaa pitämästä näyttelyitä, muusikko vie instrumentin varastoon eikä näyttelijä enää nouse lavalle. Joistakin lopettaneista tulee legendoja. Toiset vaipuvat unholaan, kuten silloin kun taidemaailmalle tuntematon taiteilija lopettaa.
Mikä taiteilijan elämäkerrassa kiehtoo ja miksi taiteilijoissa kiinnostavat heidän elämänsä? Ajatellaanko, että perehtymällä taiteilijan elämään saamme samalla avaimet taiteeseen? Vai kiehtooko mielikuvitustamme renessanssin taiteilijakäsityksestä peräisin oleva taiteilijan itsetutkiskelu? Heikki Kastemaa pohtii näitä kysymyksiä esimerkkinään Vilho Lammen ja Vivian Meierin näyttelyt sekä Antti J. Jokisen Helene-elokuva.
Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kriitikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.
Ihastuttava ja provosoiva Para Hulta on Kritiikin Uutisten hulvaton pakinoitsija, joka suitsii kulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä kieli ja räkä poskella. Ei tosikoille!
Kritiikin Uutiset on pian 50 vuoden ajan toiminut taidekriitikkojen ja -kritiikin äänitorvena. Juhlakauden ensimmäisessä pääkirjoituksessa haluan tarttua yhteen taidekritiikkikeskustelun ansiotta paraatipaikalle päätyneeseen...
Mitä kirjailija voi oppia kielteisestä kritiikistä, minulta kysyttiin. Kysymyksen taustalla lieni toisinaan kuulemani ajatus, että kritiikki ei palvele ainoastaan lehteä lukevaa yleisöä vaan myös kirjailijaa.
