Kuinka korkealle puolueet asettavat arvomaailmassaan taiteen ja kulttuurin? Entä millaiset valmiudet niillä on tehdä asiantuntevaa taide- ja kulttuuripolitiikkaa?
Taiteilija Teemu Mäkeä on vaikea uskoa siksi uhmakkaaksi, edelleenkin laajalti, ja melko tekopyhästi ja kaksinaismoralistisestikin paheksutun, Sex and Death -videon (1988) tekijäksi, jonka aiheuttama stigma ei ota himmetäkseen. Relativistiksi, ateistiksi ja sosialistiksi itsensä luokitteleva Mäki on seesteisyyden perikuva, rauhallinen, puheitaan tarkasti punnitseva – ja rohkenisinko sanoa suloinen.
Esittävien taiteiden kenttä koostuu perinteisesti teatterista, tanssista ja sirkuksesta. Nukke- ja esineteatteri sekä esitys- ja performanssitaide lasketaan myös yhä tavallisemmin mukaan omina lajeinaan. Lähivuosina rajapinnat lajien välillä ovat venyneet ja vuotaneet näkyvästi ja usein puhutaan nykyesityksestä silloin kun teosta ei syystä tai toisesta pystytä tai haluta liittää johonkin vakiintuneeseen lajiin.
Pop-kriitikko Oskari Onninen on ottanut taidekritiikin nykytilan ohella räväkästi kantaa myös taiteen rahoitukseen. Se, miksi taiteen kentällä rahasta suoraan puhumista vältellään, on hänestä hyvä kysymys. ”On jännittävää, että vaikkapa koronakeskustelussa korostettiin taiteen olevan itseisarvo ja samaan aikaan korostettiin, että nyt paha Krista Kiuru on vienyt taiteilijoilta elinkeinon.”
Taiteen tukemisen ikuinen ongelma on, annetaanko paljon harvoille, ”huipuille” vai jaetaanko niukkuutta pienemmin apurahoin mutta isommalle joukolle. Taiteen edistämiskeskuksen Taiken visioinnissa on lausuttu julki linjaus, että pienistä apurahoista siirrytään suurempiin. Myös pienistä yksiköistä halutaan eroon.
Paula Tuovisen mielestä nykyinen valtion taiteilija-apurahamalli on aikansa elänyt, jopa nöyryyttävä. Taiteen edistämiskeskuksen, Taiken johtaja on paljon vartijana virastossa, jonka tärkeimpänä tehtävänä on pyrkiä nykyistä laajempaan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen taiteen ja kulttuurin aseman kehittämiseksi. Helppoa se ei ole, mutta energinen Tuovinen uhkuu määrätietoisuutta. Arkailematta hän ajaa taiteen ja taiteilijoiden asiaa.
Katselin uutisia lauantaina 4.4. ja ihmettelin. Ravintola-alan järjestön puheenjohtaja vaati haastattelussa mittavia panostuksia alan pelastamiseen koronakriisissä, jotta yritykset eivät mene nurin ja työpaikat saadaan säilytettyä. Hänen mukaansa ravintola-ala on ensimmäinen, johon tämä kriisi osuu, ja se, johon se pahimmin osuu. Paitsi että ei ole. Kulttuuriala oli.
Kritiikin Uutisissa julkaistaan tulevina päivinä kahden kulttuuriministerimme, perhevapaalle hiljattain siirtyneen Annika Saarikon, sekä häntä tiede- ja kulttuuriministerinä vuoden tuuraavan Hanna Kososen haastattelut.
Aloitamme sarjan kuitenkin ekskursiolla eduskunnassa keskiviikkona 25.9. järjestetylle kulttuuriministerin kyselytunnille, jossa Kritiikin Uutisilla oli mahdollisuus esittää suunniteltua uudentyyppistä kulttuurin rahoitusmuotoa koskeva kysymys.
Immersiivisyys, upottavuus esittävissä taiteissa. Onko se markkinointijippo, esitysmuoto vai esityksen sisältö? Yleinen keskustelu pyörii usein termin määrittelyn ympärillä. Kolme taiteilijaa, tanssija-koreografit Jenni Kivelä ja Valtteri Raekallio sekä teatteriohjaaja Lija Fischer, valottaa Kritiikin Uutisille immersiivisyyden merkitystä taiteellisena työkaluna ja mahdollistajana, puhuu kulttuuripolitiikkaa ja unelmoi.
Kirill Serebrennikov on moskovalainen teatteri- ja elokuvaohjaaja, jonka viimeisin elokuva Kesä valmistui erikoisissa olosuhteissa. Ohjaaja pidätettiin elokuvan kuvausten loppuvaiheessa Pietarissa, kyyditettiin poliisisaattueessa Moskovaan, ja on siitä lähtien ollut ulkomaailmasta eristettynä kotiarestissa.
