Kuinka taidekriitikot kuvailevat, tulkitsevat ja arvottavat taidekokoelmia? Mitä voimme oppia näistä teksteistä? Aihetta ei ole tutkittu aikaisemmin. (Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2014)
Psykedeelit ja niihin liittyvä kuvataide vaikuttaa kiinnostavan niin mediaa kuin suurta yleisöäkin. Vuonna 2018 rekisteröidyn Psykedeelisen sivistyksen liiton kevään suurprojektit, kirja Psykedeelit ja luovuus kotimaisessa kuvataiteessa (300 s.) ja samanniminen näyttely Helsingissä Vallillan konepajalla (5.5.–25.5.2024) ylittivät uutiskynnyksen laajasti.
”Lopultahan kaikki taide on poliittista, joskaan ei puoluepoliittista. Elinympäristömme kannalta yksi yhä vain tärkeämmäksi tuleva näkökulma on neohumanismi. Maapallolla on muutakin elämää kuin ihmisiä. Tämä täytyy ottaa huomioon myös taiteessa.” Siskotuulikki Toijosen haastateltavana SARVin kunniajäsenyyden hiljattain saanut kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta.
Samaan aikaan kun julkaistun esseistiikan määrä on hiljalleen kasvanut ja esseistien kirjo moninaistunut, klassinen taide-essee – tai laajemmin ajateltuna vakava taidekirjoittaminen – on ollut vähintään yhtä lujilla kuin ennenkin. Tietotasonsa näyttäviä, taustaltaan akateemisia kirjoittajia ei tule käsiini häiriöksi asti.
Olin koronarajoitusten jälkeen pitkästä aikaa ”toisessa kotikaupungissani” Pariisissa. Yllätyin, kun kaupungin metroasemien mainostauluissa esiintyi tavan takaa kaksi Suomessa tunnettua nimeä: Edelfelt ja Gallen-Gallela. Näitä en ole nähnyt siellä ennen.
Pennsylvanialainen Gertrude Stein muutti Pariisiin 1903 ja asui Ranskassa kuolemaansa saakka. Eurooppalaisuus ei ollut vierasta kolmekymppiselle Steinille, lapsena hän oli viettänyt aikaa niin Pariisissa kuin Wienissäkin. Vuoden 1903 muutto ja aloilleen asettuminen muodostui kuitenkin merkittäväksi.
Suomalaisen taidekritiikin merkkihenkilö ja nykytaidekentän pitkän linjan vaikuttaja Taava Koskinen on kuollut. Koskinen menehtyi 9.3.2022 aivoverenvuotoon, joka oli seurausta tapaturmaisesta kaatumisesta. Hän oli kuollessaan 56-vuotias.
Uusimperialismi ja kolonialismin historia iskostuivat tajuntaani 2000-luvun alkupuolella, jolloin vietin pitkiä aikoja Karibialla. Vuonna 2004 vierailin Guyanassa, jossa tein kansainvälisen kuvataidekriitikkoryhmän jäsenenä matkan arawak-intiaanien taiteilijayhteisöön Amazonin suoalueelle. Intiaanit rakentavat identiteettiään uusiksi, he opiskelevat omaa kieltään, jota ei brittikolonialistien perintönä kouluissa opetettu.
Analysoin 20 vuotta sitten gradussani, itsetietoisena nuorukaisena, nykytaiteen ARS-näyttelyiden näyttelyluetteloita. Nyt huomaan, että tutkimustyön lopputulos olisi ollut erilainen, jos olisin uskaltanut päästää taiteen iholle.
Syvällisempi kiinnostus muotiin heräsi Aalto-yliopiston muodin tutkimuksen professoriksi vuonna 2017 nimetylle Annamari Vänskälle opiskelujen väitöskirjavaiheessa, kun taidehistoria avautui hänelle muodin tutkimuksen suuntaan. Väitöskirjassaan Vänskä tutki kulttuurin kuvallistumista ja muun muassa muotikuvaa sukupuolia tuottavana sosiaalisena teknologiana.
