Kolmessa viime kevään käännösproosateoksessa on kiinnostava yhteinen sisällöllinen seikka: niissä kyseenalaistetaan väkivallan ilmentymät tarinan keskeisenä tehokeinona. Teokset ovat Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogia, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas ja Herman Kochin Suomen päivät. Kun kaikkien kolmen teoksen kertomisen moottorina on kriisi, joka täyttää trauman tunnusmerkit, voisiko olla että juuri sen vuoksi ne onnistuvat esittämään raikkaita ja tähän aikaan hyvin sopivia kysymyksiä kaunokirjallisesta tarinasta?