Kritiikin Uutisten kevätkirjeessä Suomen arvostelijain liiton uusi puheenjohtaja Vesa Rantama haastattelussa, virolaisen kirjallisuuskritiikin erityispiirteet Ville Hytösen tarkastelussa, lehden vakiokolumnistin Erkka Mykkäsen julistus suorasanaisuuden puolesta sekä lehden muuta kevään artikkelitarjontaa.
Kaulastani löytyi huolestuttava kyhmy. Selvittelin asiaa kuukauden päivät ja keskustelin prosessin eri vaiheissa useiden lääkäreiden kanssa. Parillakin vastaanotolla kävi niin, että nyökyttelin lääkärin puheille, mutta jälkeenpäin olo oli hämmentynyt. Minkä diagnoosin olin siis saanut?
Ruoka on nautinto, ilo ja vaara. Se on vallan ja kontrollin väline. Kansan voi näännyttää nälkään tai sen voi lihottaa liikkumattomaksi. Ruokaa voi väärentää ja sillä voi myös sotia.
Elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja Hanna Bergholm ja käsikirjoittaja Ilja Rautsi saivat tämänvuotisen Kritiikin Kannukset -palkinnon kauhudraamastaan Pahanhautoja (2022). Yhteishaastattelussa palkitut kertovat mistä kauhu kumpuaa.
Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo?
Lapsena luin kahdenlaisia satuja. Toisissa lapset olivat uskomattoman tottelevaisia, rukoilevaisia ja isänmaallisia, siis esikuvallisen hyviä ja sanomattoman tylsiä. Näistä olioista en omaa kokemustani tai kanssalapsiani tunnistanut. Ne toiset sadut olivat sensuroimattomia Grimmin satuja, joissa keilattiin pääkalloilla, verisammiossa kellui irtileikattu sormi ja pahikset tapettiin karmeilla kidutuksilla, kuten laittamalla piikkitynnyriin ja pyörittämällä vuorenrinnettä alas.
Satiiriin suhtaudutaan usein lajintunnistustehtävänä – jokin on tai ei ole satiiria. Keskustella kannattaisi mieluummin siitä, onnistuuko satiiri tai osuuko se oikeaan kohteeseen.
Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota.
Halu näkyä ja olla esillä on nyt suositumpaa kuin koskaan. Työelämässä luvataan näkyvyyttä niille, joille ei makseta palkkaa. Taide- ja kulttuurielämässä näkyvyydestä kilpaillaan. Se on valuuttaa. Jos joku kuvittelee, että haluaa näkyä omasta vapaasta tahdostaan, todennäköisesti erehtyy. Ihmisiä velvoitetaan olemaan esillä.
Työväenopiston luokkatilassa parikymmentä opiskelijaa tuijotti minua pöydistään hiljaa. Olin 29-vuotias ja opettajana luovan kirjoittamisen peruskurssin ensimmäisellä tunnilla. Valtaosa väestä oli minua selvästi varttuneempaa, vanhempieni ikäistä.
