nosto

Huutoja tyhjyyteen ja valoa horisontissa? Kuvataidekritiikin tila -keskustelutilaisuudessa ei tyydytty vain voivottelemaan

Suomen arvostelijain liiton kuvataidejaos järjesti torstaina 26.10. Kuvataidekritiikin tila -keskustelutilaisuuden Helsingissä Galerie Anhavalla. Paneeliin osallistunut kriitikko, jaoksen hallituksen jäsen Petteri Enroth tiivistää keskustelun antia, johon sisältyi rutkasti näkökulmia esimerkiksi valtion roolista kritiikin turvaajana aina siihen, miten kritiikin ja muun kulttuurijournalismin suhdetta voisi ajatella uusiksi.

Oleileminen ja aika

Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.

Turvarakenteet

”Eräänä keväisenä aamuna auton rattia tunnustellessaan hän havahtuu kysymään: mikä on romaani? Onko romaanilla sääntöjä tai selkeitä rajoja? Onko olemassa ’romaanin rakenne’?” Auton ratin takana voi havahtua kysymään mitä vain, miksei sitten romaanin rakennetta. Asioiden välillä voi myös nähdä loogisen yhteyden: ratilla ohjataan autoa, mieli kuljettaa romaania.

Huojuva talo

Kun kulttuurijournalismin määrä supistuu, kritiikki uhkaa kadota juttumuotona tai hautautua hybridiformaatteihin. Kritiikkien määrä on vähentynyt mediassa. Tämän me jo tiedämme. Vähemmän kirjoja, kuvataidetta, musiikkia, teatteria arvioidaan ja kääntäen: enemmän teoksia ja esityksiä jää kokonaan mediahuomion ulkopuolelle.

Tulesta ja nälästä

Kirjoitan tätä kolumnia pariviikkoisen kuopuksen kanssa. Kaikkien elämäni hyllymetrien jälkeen en ole edelleenkään lukenut montakaan sanaa siitä, miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää; miten käsittämätöntä pitää sitä hengissä oman ruumiinsa voimilla. Millainen metafyysinen mullistus ja paradoksi on olla yhtä aikaa yksi ja kaksi, ja että kahdesta tulee kolmas – joka vielä pitkään kokee olevansa yhtä.

Oikeaa ja väärää käsitteenkäyttöä

"Markku Paasonen vastaa Kritiikin Uutisissa Herman Raivion kritiikkiin kirjastaan Lykätty salamurha ja pyrkii täsmentämään suhdettaan käsitteeseen. Hän vahvistaa ”käsitteelliseen rationaalisuuteen pohjaavan kielen käyttämisen olevan jokseenkin väkivaltaista puuhaa”. Hän vetoaa Hegeliin, joka olisi esittänyt väitteen jo kaksisataa vuotta sitten." Jukka Koskelaisen kommentti Markku Paasosen kirjoitukseen, joka oli vastaus Herman Raivion kritiikkiin Paasosen teoksesta.

Kyllä, Hertsi, ihan tosissaan!

”Onko Paasonen ihan tosissaan”, kysyi Herman Raivio Lykättyä salamurhaa koskevassa jutussa tässä taannoin. Se oli hyvä kysymys ja riemastutti kovasti. Liioittelu on kirjoittajan iloista suurimpia, sillä kukapa haluaisi aina olla tolkun ihminen. Mutta ehkä Paasonen on tosissaankin – vai mitäpä hän itse tuohon sanoisi? Markku Paasosen vastaus Herman Raivion kritiikkiin.

Kriitikoista kriittisin

Jukka Kajava tuli minulle tutuksi jo 60-luvulla, kun olin vielä pieni pojankoltiainen. Työväenluokkaan kuuluva isäni aamun Hesaria lukiessaan ensin huudahti ”hyvä Kari” ja jonkin ajan päästä ”saatanan Kajava”. Toisin kuin toinen Helsingin Sanomien suuri lyttääjä Seppo Heikinheimo, Kajava oli tunnettu nimi kaikkialla, kulttuuripiireistä raskaan työn raatajiin.
bursa escort