nosto

Kyllä, Hertsi, ihan tosissaan!

”Onko Paasonen ihan tosissaan”, kysyi Herman Raivio Lykättyä salamurhaa koskevassa jutussa tässä taannoin. Se oli hyvä kysymys ja riemastutti kovasti. Liioittelu on kirjoittajan iloista suurimpia, sillä kukapa haluaisi aina olla tolkun ihminen. Mutta ehkä Paasonen on tosissaankin – vai mitäpä hän itse tuohon sanoisi? Markku Paasosen vastaus Herman Raivion kritiikkiin.

Kriitikoista kriittisin

Jukka Kajava tuli minulle tutuksi jo 60-luvulla, kun olin vielä pieni pojankoltiainen. Työväenluokkaan kuuluva isäni aamun Hesaria lukiessaan ensin huudahti ”hyvä Kari” ja jonkin ajan päästä ”saatanan Kajava”. Toisin kuin toinen Helsingin Sanomien suuri lyttääjä Seppo Heikinheimo, Kajava oli tunnettu nimi kaikkialla, kulttuuripiireistä raskaan työn raatajiin.

Ruumiin, tekstin ja äänen tiloissa – ANTI-festivaali 2023

Kuopiossa 22. kerran järjestetty ANTI-festivaali on sympaattinen, omalaatuinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen tapahtuma. Elävästä nykytaiteesta koostuva ohjelmisto oli rikas ja jätti korkeatasoisen kokonaisvaikutelman yhdestä selkeästä säröstä huolimatta. SARVin residenssikriitikon "proosakritiikkimäinen essee" tämän vuoden ANTI-festivaaleista.

Baletin puolella – balettikatsetta vastustamalla?

Voiko arvioimansa taiteenlajin tuntea liian läheltä – tai kritiikin kannalta ”väärin”? Miten baletin ihanteisiin tulisi kriitikkona suhtautua? Mitä merkitsee esimerkiksi se, että toivoo tanssijoiden liikkeiden ja asentojen olevan puhtaita, siis ”oikein”?

Käsitettä vastaan

Kieli ei voi koskaan tavoittaa olemisen koko rikkautta, asiaa itseään. Sanojen ja niiden viittauskohteiden välillä on kuilu, jota ei pysty ylittämään. Tämänkaltaisia kielifilosofisia kysymyksiä pohdittiin 1900-luvulla mannermaisessa filosofiassa, eritoten kirjallisuusteoreetikko Maurice Blanchot’n tuotannossa. Hän on tärkein vaikuttaja Markku Paasosen uudessa teoksessa Lykätty salamurha.

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua?

”Selitä mulle Deleuze nyt heti tai kirjaimellisesti vittu tapan sut! Älä vesitä sitä joksikin epämääräiseksi paskaksi! Mikä vittu on elimetön ruumis?” Suunnilleen näin kuuluu, vapaasti suomennettuna, meemiytynyt ruutukaappaus 4Chan-keskustelupalstalta. Kommentin kirjoittaja on silminnähden kärsimätön ja epätoivoinen. Selitys on pakko saada, koska käsittämätön on sietämätöntä.

”Pääsin kusemaan puhtaan valkealle lumelle”

”Levitin kirjan sivuja ympäri Eevan talon valtavaa salia, hahmottelin rakennetta värillisillä post-it-lapuilla ja piirsin draaman kaarta voipaperille. Vähitellen olo vahvistui: tästä voi tulla jotain.” Näin kuvaa Katja Kettu Kätilön synnytystä. Suomen eturivin 18 kirjailijaa paljastavat Ville Hännisen pitkissä haastatteluissa ”miten kirjani ovat syntyneet”.

Kärsimyksen tuolla puolen

Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta. Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.
bursa escort