Miksi itävaltalaisten Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia ja Hermann Brochin Unissakulkijat -trilogioissa harjoittama näkymättömän näkyväksi tekevä kirjoittamistapa ei saanut toisen maailmansodan jälkeen kirjallisuudessa seuraajia? Olisiko tällä metodilla jotain annettavaa nykypäivän kirjallisuuskritiikille?