Jos taiteilija ryhtyy amatöörinyrkkeilijäksi ja pieksee kriitikon, on jotakin vialla taiteen ja kritiikin suhteissa. Uuden ”Ingon”, Ingmar Bergmanin yllätyshyökkäyksestä Dagens Nyheterin teatteriarvostelijaa Bengt Johanssonia vastaan on niin paljon puhuttu, käytetty aasinsiltana kritiikkikeskusteluun, että ei siitä enempää.
Camille Auer: Minun ja Mira Eskelisen allekirjoittama avoin kirje, jota olivat kirjoittamassa myös Teo Ala-Ruona, Orlan Ohtonen ja Kid Kokko, oli ensimmäinen teksti, jossa Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen roolitus roolitus tuli julkiseksi. Helsingin Sanomat kirjoittaa somekohusta, eikä transsukupuolisten ammattilaisten esiin nostamasta epäkohdasta. Avoin kirje lähetettiin myös Helsingin Sanomille, joka ei sitä julkaissut.
Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen mediakäsittely tuli osoittaneeksi, kuinka spesifiä osaamista ja ymmärrystä vaativista asioista kirjoittaminen summittaisesti voi pahimmillaan sotkea tilannetta ja lisätä vastakkainasetteluja. Yksi median keskeinen tehtävä on antaa asiaa tuntemattomalle lukijalle joitain ymmärryksen välineitä lähestyä monimutkaistakin keskustelua, sijoittaa aihe kontekstiinsa ja antaa tarvittavat taustat.
Jos kaikki voi mennä jotenkin pieleen, niin syksyn teatterikohussa meni, vähän joka suunnalla. Kukaan Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -ohjauksesta syntyneeseen tapahtumavyöryyn osallistuneista ei välttynyt virheiltä. Puhuttiin toinen toistensa ohi ja väärinymmärrykset seurasivat toisiaan, eikä mediassakaan tiedetty mistä oikeastaan puhutaan tai mistä pitäisi puhua. Kritiikin Uutisten Kaikki Agradosta -juttusarja avaa vielä kerran Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni -elokuvan (1999) teatteriohjauksesta alkunsa saanutta kohua.
Vietin nuoruuteni siten, että ensin lähdin vaihto-oppilaaksi Saksaan, sitten töihin Itävaltaan, Ruotsiin ja Englantiin. Myöhemmin vietin kymmenen vuoden ajan pitkiä aikoja silloisen brittiläisen elämänkumppanini kanssa Itä-Karibialla, Barbadoksella. Kaikkien näiden kokemusten tuloksena kansainvälisyydestä muodostui elämäntapa, ja siitä sukeutui myös iso osa ystäväpiiriä. Siksi olinkin ihmeissäni, kun nuorena kuvataidekriitikko-taidejournalistina menin kuuntelemaan iäkkäämpien kuvataidekriitikkoherrojen puhetta alan kansainvälisestä toiminnasta.
Parisenkymmentä vuotta sitten lähetin sähköpostia eräälle tanskalaiselle tutkijakollegalle kysyäkseni, tietääkö hän, olisiko kulttuurijournalismista kiinnostuneilla tutkijoilla mitään yhteistä verkostoa tai ajatustenvaihtofoorumia. Hän – tätä nykyä Kööpenhaminan yliopiston journalistiikan professori – vastasi, ettei tiedä, että tällaisilla tutkijoilla, jos heitä nyt kovin montaa onkaan, olisi minkäänlaista yhteydenpitoväylää.
Katselin uutisia lauantaina 4.4. ja ihmettelin. Ravintola-alan järjestön puheenjohtaja vaati haastattelussa mittavia panostuksia alan pelastamiseen koronakriisissä, jotta yritykset eivät mene nurin ja työpaikat saadaan säilytettyä. Hänen mukaansa ravintola-ala on ensimmäinen, johon tämä kriisi osuu, ja se, johon se pahimmin osuu. Paitsi että ei ole. Kulttuuriala oli.
Aika: Tiistai 19.3.2019 klo 11–13
Paikka: Kansalaisinfo, Pikkuparlamentti (Arkadiankatu 3, Helsinki)
Kultti ry järjestää yhteistyössä Suomen arvostelijain l...
Viime aikoina on tullut liikaakin syitä miettiä, mitä tulevaisuutta elokuvakriitikon ammatilla voi olla. Nykyiset toimituspäälliköt eivät muusta halua kuullakaan kuin siitä, mikä on otsikoissa muuallakin eli sellaiselle on tilausta, jota voi myydä lukijoille sen populaariudella ja entuudestaan tuttuudella.
”Onko vakavampaa suomalaista karnevaalia kuin Finlandia-palkinto kaikkine institutionaalisine piirteineen?” Näin kysyi professori Juhani Niemi teoksessaan Kirjojen takaa (1991) eritellessään vuoden 1989 Finlandia-palkintolautakunnan työtä. Kirjallisuuspalkintoraadin työskentelyyn liittyvät ongelmat korostuvat juuri kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon yhteydessä, onhan se näyttävin ja seuratuin Suomen lukuisista kirjallisuuspalkinnoista.
