Hiljattain merkittävän tunnustuksen työstään, Suomen Kulttuurirahaston E. J. Vehmas -arvostelijapalkinnon saanut kuvataidekriitikko ja vapaa kirjoittaja FM Sanna Lipponen on kritiikin kentän valopilkku.
Ohjelman kohdassa 13.38 valkoinen mies sanoi sen: n-sanan. Hän yritti kontekstualisoida sanan merkitystä, mutta virhe oli jo tapahtunut. Tai siltä se ainakin näytti.
Kaulastani löytyi huolestuttava kyhmy. Selvittelin asiaa kuukauden päivät ja keskustelin prosessin eri vaiheissa useiden lääkäreiden kanssa. Parillakin vastaanotolla kävi niin, että nyökyttelin lääkärin puheille, mutta jälkeenpäin olo oli hämmentynyt. Minkä diagnoosin olin siis saanut?
Mieke Bal esittelee kirjassa Travelling Concepts kuvitteellisen kohtauksen: Filosofi, psykoanalyytikko, kertomusten tutkija, arkkitehti ja taidehistorioitsija keskustelevat ”subjektista”. Keskustelun tuoksinassa kaikki puhuvat kuitenkin eri asioista. Filosofi luennoi individualismin noususta, psykoanalyytikko alitajunnasta, kertomusten tutkija on kiinnostunut kertojaäänestä ja arkkitehdin huomio kiinnittyy ihmisen tilasuhteeseen.
”Voiko mikään kuulostaa vähemmän vakavasti otettavalta tai voiko mikään kuulostaa vähemmän työltä? Tämä on maailman kannalta sopivan tarpeeton ammatti. Tämä on – vakavasti ottaen – läpeensä naurettava ammatti, jos edes ammatti lainkaan. Juuri siksi rakastan tätä ammattia.” Näin kriitikko Oskari Onninen (s. 1991) tunnusti rakkautta kriitikontyöhönsä Nuoren Voiman esseessään taannoin. Eikä ryppyjä rakkauteen ole pahemmin tullut.
Kertomuksia nähdään nykyään kaikkialla, sielläkin missä niitä ei kertomuksentutkijan vinkkelistä ole. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan essee kertomuksen käytön hyödyistä ja haitoista kritiikissä, ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki tekstilajina on siinä määrin analyyttisuuteen sitoutunut, että se väistämättä on kertomuksena heikko.
Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti tuoreimpaan Granta-julkaisuun tekstin, jossa erittelee teostensa saamaa kritiikkiä ja käy väkivaltaisesti ja nimeltä mainiten...
