Otso Kantokorpi laati konsernimedialle erokirjeen, joka käänsi kulttuurijournalismin isoa pyörää. ”Saturaatiopiste lähestyy.” (Kritiikin Uutiset 10 vuotta sitten, 2/2013)
”Jos olisin 15-vuotiaana teinipoikana tiennyt 1989, miten ihmeellisiin seikkailuihin tulisin vielä päätymään mennessäni tärisevine käsineni ensimmäistä kertaa tapaamaan Rumba-lehden päätoimittajaa Rami Kuusista (1963–1996) Helsingin Ruoholahdessa sijainneeseen myyttiseen Lepakkoon (1940–1999), olisin saattanut keksiä turvallisempiakin työtehtäviä.”
”Kulttuurin hyvää tekevä voima vie meitä eteenpäin. Sitä ajatusta me Kulttuuritoimituksessa haluamme välittää. Kulttuuri kattaa näkökulmastamme korkean ja matalan, suuren ja pienen.” Näin päätoimittaja Marita Salonen tiivistää www.kulttuuritoimitus.fi -sivuston ideologian Hamletin haukahtaessa hyväksyvästi ylevälle luonnehdinnalle.
Kritiikki journalismina on ollut sekavuustilassa jo 200 vuotta. Kritiikistä kasvoi taidemuoto, kun modernin taiteilijan luovuus ja yleisön maku olivat tuomittuja eroamaan toisistaan. Vain teos, joka itsessään on jo kritiikkiä, on kritisoimisen arvoinen.
”Kritiikki on haamu. Kritiikki on äpärä.” Näin ruotsalainen Magnus William-Olsson täräyttää alkuun toimittamansa esseekokoelman Kritiken i den nya offentligheten (”Kritiikki uudessa julkisuudessa”). Kritiikki, tämä taiteen, tieteen, intuition ja muiden hedelmöittäjän sekasikiö on läsnä kaikkialla, kaikilla tasoilla.
En mielelläni palaisi – jälleen kerran – erääseen kriitikkoja askarruttavaan aiheeseen, joka tietyin väliajoin, joskin onneksi nykyisin yhä harvemmin, nousee esille. Sillä niin kauan kuin puhumme asiasta, ruokimme ilmiötä entisestään.
