Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo?
Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota.
Virolaisessa kirjallisuuskritiikissä painotetaan aikalaisuutta subjektiivisin keinoin. - Puolisoni ryttää kirjallisuuslehden ruokapöydälle. ”Andrus Kasemaa kirjoittaa, että Joanna Ellman on kypsymässä runoilijaksi”, hän puuskahtaa. Kaivan kritiikin käsiini ja sen otsikko jo kertoo paljon: ”Rohkea kunnon tyttö”.
Kirjoitin kolmatta kirjaani kolme vuotta. Lopputulos: Totesimme keväällä kustantajan kanssa harmistuneessa mutta rakentavassa hengessä, ettei yhteistyö toimi. Purimme jo allekirjoitetun kustannussopimuksen.
Kirja-ala tuottaa vuosittain markkinoille runsain mitoin ”ohittamatonta” kirjallisuutta. Google kertoo muun muassa Beth O’Learyn Kimppakämpän ja Walter Tevisin Mustan kuningattaren olevan ”ohittamattomia lukuelämyksiä”. Silti julkaistuista teoksista suurin osa ”menee ohi”; livahtaa mainittavia jälkiä jättämättä piiloon kirjallisen kulttuurin tutkalta.
Yksi suomalaisen kirjallisuuskritiikin historian kiinnostavista polemiikeista käytiin 175 vuotta sitten, kun J. V. Snellman hyökkäsi J. L. Runebergin Kuningas Fjalar -runoeepoksen kimppuun. Hegeliläinen dialektiikka ohjasi taidearvottamisen etiikkaa niin vahvasti, että Runeberg syytti lopulta Snellmania ”Hegelin harhaanjohtamaksi” – johon puolestaan Snellman vastasi, että vaikkei hänen tulkintaansa löytyisi Runebergin mielestä perusteita, on ”tulkinta yhä pätevä ja antaa runolle sen kauneimman selityksen”.
Kaikesta Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta noin 80% on tietokirjallisuutta, ja suosio on suurta myös lainaustilastoissa. Tiedon kohteiden, tyylien ja käsittelytapojen kirjo vaatii kriitikolta aiempaa suurempaa nyanssien tajua. Vaikka faktan muotokirjo ja kysyntä on suurta, sen arvottamisen perusteista ei juuri keskustella. Ainakin kysymykset tietokirjan tiedosta, tekijyydestä ja tarinallisuudesta ovat faktatulvan pyörteissä entistä tärkeämpiä.
Olen työskennellyt lasten- ja nuortenkirjakriitikkona liki 35 vuotta, ja tuona aikana kukaan tai mikään taho ei ole koskaan ollut vallitsevaan tilanteeseen tyytyväinen. Lastenkirja-alan toimijat ovat jo vuosikymmeniä valittaneet, että uutuuksista ilmestyy kritiikkiä aivan liian vähän. Pahimmillaan tällainen vähäisen huomioinnin mantra on jo vaarassa sysätä tämän kirjallisuuden alueen kokonaan kirjallisen keskustelun reunamille.
Lukupiirivallankumous! Mitä se merkitsee ammattimaiselle kirjallisuuskritiikille? Viekö se jotain pois? Tuoko se jotain lisää? Kriitikko ja tiedeviestijä Heidi Heinonen pohtii kuviota SARVin Juhlavuosiesseessä.
