kirjallisuuskritiikki

Kyllä, Hertsi, ihan tosissaan!

”Onko Paasonen ihan tosissaan”, kysyi Herman Raivio Lykättyä salamurhaa koskevassa jutussa tässä taannoin. Se oli hyvä kysymys ja riemastutti kovasti. Liioittelu on kirjoittajan iloista suurimpia, sillä kukapa haluaisi aina olla tolkun ihminen. Mutta ehkä Paasonen on tosissaankin – vai mitäpä hän itse tuohon sanoisi? Markku Paasosen vastaus Herman Raivion kritiikkiin.

Kuka arvostelisi Peppi Pitkätossua?

Astrid Lindgrenin (1907–2002) tunnetuin luomus, Peppi Pitkätossu, ilmestyi vuonna 1945. Peppi on saavuttanut maailmanmaineensa jo kauan sitten. Jo vuonna 1968 Peppi oli käännetty 30 kielelle. Peppi on valloittanut Amerikankin, vaikka Lindgrenin muu tuotanto on siellä suhteellisen tuntematonta. Peppiä ei arvostella enää. Hän on saavuttanut haavoittumattomuuden. (Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2008.)

Kirveellä on töitä: negatiivisesta kritiikistä

Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo?

Runoudesta kirjoittaminen

Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota.

Yleisen höpinän ymmärtämisestä virolaisessa kritiikissä

Virolaisessa kirjallisuuskritiikissä painotetaan aikalaisuutta subjektiivisin keinoin. - Puolisoni ryttää kirjallisuuslehden ruokapöydälle. ”Andrus Kasemaa kirjoittaa, että Joanna Ellman on kypsymässä runoilijaksi”, hän puuskahtaa. Kaivan kritiikin käsiini ja sen otsikko jo kertoo paljon: ”Rohkea kunnon tyttö”.

Kuka olen, jos en kirjailija?

Kirjoitin kolmatta kirjaani kolme vuotta. Lopputulos: Totesimme keväällä kustantajan kanssa harmistuneessa mutta rakentavassa hengessä, ettei yhteistyö toimi. Purimme jo allekirjoitetun kustannussopimuksen.

Ulkopuolella kaiken arvostelun: neljä sivuutettua suomalaista proosateosta

Kirja-ala tuottaa vuosittain markkinoille runsain mitoin ”ohittamatonta” kirjallisuutta. Google kertoo muun muassa Beth O’Learyn Kimppakämpän ja Walter Tevisin Mustan kuningattaren olevan ”ohittamattomia lukuelämyksiä”. Silti julkaistuista teoksista suurin osa ”menee ohi”; livahtaa mainittavia jälkiä jättämättä piiloon kirjallisen kulttuurin tutkalta.

Ymmärsikö runoilija itsensä väärin? – J.L. Runeberg ja kaikkitietävä kriitikko

Yksi suomalaisen kirjallisuuskritiikin historian kiinnostavista polemiikeista käytiin 175 vuotta sitten, kun J. V. Snellman hyökkäsi J. L. Runebergin Kuningas Fjalar -runoeepoksen kimppuun. Hegeliläinen dialektiikka ohjasi taidearvottamisen etiikkaa niin vahvasti, että Runeberg syytti lopulta Snellmania ”Hegelin harhaanjohtamaksi” – johon puolestaan Snellman vastasi, että vaikkei hänen tulkintaansa löytyisi Runebergin mielestä perusteita, on ”tulkinta yhä pätevä ja antaa runolle sen kauneimman selityksen”.

Tietokirjakritiikin kolme teetä: tieto, tekijyys ja tarina

Kaikesta Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta noin 80% on tietokirjallisuutta, ja suosio on suurta myös lainaustilastoissa. Tiedon kohteiden, tyylien ja käsittelytapojen kirjo vaatii kriitikolta aiempaa suurempaa nyanssien tajua. Vaikka faktan muotokirjo ja kysyntä on suurta, sen arvottamisen perusteista ei juuri keskustella. Ainakin kysymykset tietokirjan tiedosta, tekijyydestä ja tarinallisuudesta ovat faktatulvan pyörteissä entistä tärkeämpiä.
bursa escort