kirjallisuuskritiikki

Ymmärsikö runoilija itsensä väärin? – J.L. Runeberg ja kaikkitietävä kriitikko

Yksi suomalaisen kirjallisuuskritiikin historian kiinnostavista polemiikeista käytiin 175 vuotta sitten, kun J. V. Snellman hyökkäsi J. L. Runebergin Kuningas Fjalar -runoeepoksen kimppuun. Hegeliläinen dialektiikka ohjasi taidearvottamisen etiikkaa niin vahvasti, että Runeberg syytti lopulta Snellmania ”Hegelin harhaanjohtamaksi” – johon puolestaan Snellman vastasi, että vaikkei hänen tulkintaansa löytyisi Runebergin mielestä perusteita, on ”tulkinta yhä pätevä ja antaa runolle sen kauneimman selityksen”.

Tietokirjakritiikin kolme teetä: tieto, tekijyys ja tarina

Kaikesta Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta noin 80% on tietokirjallisuutta, ja suosio on suurta myös lainaustilastoissa. Tiedon kohteiden, tyylien ja käsittelytapojen kirjo vaatii kriitikolta aiempaa suurempaa nyanssien tajua. Vaikka faktan muotokirjo ja kysyntä on suurta, sen arvottamisen perusteista ei juuri keskustella. Ainakin kysymykset tietokirjan tiedosta, tekijyydestä ja tarinallisuudesta ovat faktatulvan pyörteissä entistä tärkeämpiä.

Hei haloo, lastenkirjalla on uutisarvoa – mutta perinteinen kritiikki on silti tärkeää

Olen työskennellyt lasten- ja nuortenkirjakriitikkona liki 35 vuotta, ja tuona aikana kukaan tai mikään taho ei ole koskaan ollut vallitsevaan tilanteeseen tyytyväinen. Lastenkirja-alan toimijat ovat jo vuosikymmeniä valittaneet, että uutuuksista ilmestyy kritiikkiä aivan liian vähän. Pahimmillaan tällainen vähäisen huomioinnin mantra on jo vaarassa sysätä tämän kirjallisuuden alueen kokonaan kirjallisen keskustelun reunamille.

Kokeellisia tiloja ja digitaalisia paikkoja

Olen menneinä vuosina arvostellut runokirjojen ohella jonkin verran sellaista intermediaalista nykyrunoutta, joka kyseenalaistaa kirjan käyttöliittymänä tekstiin. Näissä kokeellisissa teoksissa mediumit kohtaavat ainakin osittain kirjaesineen ulkopuolella, vaikka osin säilyttävät myös suhteensa painettuun kirjaan. Kyse on runoudesta, jonka voi löytää internetistä, sovelluskaupasta, LP-levyltä tai taiteilijakirjojen joukosta. Usein nämä kokeelliset teokset haastavat kriitikon teknologisia valmiuksia, totuttuja lukutapoja ja hahmottelevat uudenlaisia tapoja kokea runoutta.

Kuvavälitteistä kirjaintoilua – kirjagram, kritiikki ja yhteisöllisyys

Vuoden 2020 tammikuussa perustin kirjagram-tilin tunnuksella @teeta.ja.teksteja. Tiliä perustaessani tein selkeän rajauksen: julkaisisin kuvia lukemistani kirjoista ja kupillisesta teetä, ja nimeäisin kirjan ja teen kuvatekstissä. En kirjoittaisi kirjoista arvioita kirjagramiin. Olen ammattikriitikko ja kirjoitan rahasta. Kritiikki on yksi kapean kirjallisen leipäni palasista, ei harrastus, jossa palkkioksi riittää kirjan arvostelukappale, kuten kriitikonurani alkuvaiheessa.

Kritiikkien kritiikki, eli muistokirjoitus dynastialle

Suomessa vasemmistotunnuksin toimineen kulttuuriliikkeen näkyvin ilmiö oli perustamisestaan 1936 aina 1960-luvun loppuun Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila, jonka kirjailijoiden parhaimmisto on osa kansallista kaanonia. Kiilan keskuudesta on lähtöisin myös kaksi avainromaanin muotoista tilitystä, joita kohtaan päivänkritiikki ei ollut aivan reilu: R. Palomeren 30-luvun kuvat (1953) ja Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968).

Näkyvyys populaarissa marginaalissa – spekulatiivisen fiktion kritiikki genrelehdissä

Me suomalaiset olemme perinteisen käsityksen mukaan ahkeraa lukijakansaa. Kirjojen lukeminen on Tilastokeskuksen mukaan yksi lempiharrastuksistamme vaikka se on viime vuosina nuorten keskuudessa vähentynyt tai ainakin muuttanut muotoaan. Jos erilaisten luovan kirjoittamisen kurssien osallistujamääristä ja verkkoon versoneista kirjoittajablogeista voi mitään päätellä, olemme myös aktiivista kirjoittajakansaa.
bursa escort