Nauhurit surisevat kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Koneelle halutaan luovuttaa valtaa kuvata todellisuutta. Tekniikan kehittyminen mahdollistaa myös moniäänisyyden paremman äänentoiston.
Puolassa vallanpitäjät eivät epäröi ilmaista mielipiteitään kirjallisuudesta, kulttuurista ja sen tekijöistä. Päinvastoin: kirjailijat ja kirjallisuus on otettu osaksi käynnissä olevaa poliittista kiistaa ja identiteettitaistelua. Siinä kirjailijat ovat joutuneet välillä jopa isänmaan vihollisen asemaan.
Olen koko ikäni elänyt kirjakasojen ympäröimänä. Isäni alkoi keräillä kirjoja 1970-luvun puolivälissä. Kun olin noin kuusi, hänestä sanottiin, että ehtiäkseen lukemaan kaikki hankkimansa kirjat hänen täytyy pitää kirjoja kummassakin kädessä ja myös jaloissa. Toki jokainen tietää, ettei keräily ole ensisijaisesti kirjojen lukemista. Isän esimerkin innoittamana aloimme isoveljeni kanssa ratsata Porin divareita 1970-luvun lopussa.
Suomessa vasemmistotunnuksin toimineen kulttuuriliikkeen näkyvin ilmiö oli perustamisestaan 1936 aina 1960-luvun loppuun Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila, jonka kirjailijoiden parhaimmisto on osa kansallista kaanonia. Kiilan keskuudesta on lähtöisin myös kaksi avainromaanin muotoista tilitystä, joita kohtaan päivänkritiikki ei ollut aivan reilu: R. Palomeren 30-luvun kuvat (1953) ja Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968).
Kulttuurintutkija Hanna Kuuselan uusi kirja Kollaboraatio – Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa on tietosisällöiltään runsaampi kuin osasin toivoakaan. Kuusela on ajattelijana ja tutkijana tarkkavainuinen ja innostava, ja mikä parasta: erinomainen kriitikko – joka kirjallaan kutsuu kriittiseen keskusteluun kanssaan.
Kun Juliana Hyrri löysi sarjakuvataiteen, hän tajusi voivansa sen avulla yhdistää kaiken mitä parhaiten osasi. Hyrri palkittiin Kritiikin Kannukset 2020 -tunnustuksella esikoiskirjastaan Satakieli joka ei laulanut.
Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) Zur Farbenlehre ilmestyi vuonna 1810. Nyt teoksen didaktinen osa on julkaistu ensi kertaa suomenkielisenä käännöksenä nimellä Värioppi. Didaktinen osa oli Goethen itsensäkin mielestä tärkein, ja muut alkuperäisen teoksen osat hän katsoi voitavan jättää pois uusintapainoksista. Virpi Alanen arvioi teoksen.
Suomi on tuhansien taidepalkintojen maa. Jos televisioiduissa gaaloissa jaettavat Jussit, Venlat ja Emmat jätetään laskuista, lienevät näkyvimpiä kaunokirjallisuudelle jaettavat palkinnot sekä taiteen valtiopalkinnot. Jokaisen jaetun palkinnon takana on raati, joskus myös esiraati, joka siivilöi ehdokkaat suuresta määrästä taidetta ja teoksia.
Elämme uutta luovaa aikaa -kirjan keskiössä ovat Paavolaisen aiemmin vähemmälle huomiolle jääneet esseet, kulttuurikritiikit ja arvostelut. Muhkea teos on erityisesti osa suomalaisen kritiikin historiaa.
