Moderni suomalainen runous kirjoitettiin ruotsiksi, mutta unohdettiin. Sitä seurannut tulenkantajien modernismi vaikuttaa lähinnä lapsekkaalta. Kului vuosikymmeniä ennen kuin suomalaista kirjallisuutta pystyi kutsumaan taas eurooppalaiseksi.
”Äänikirjat ovat kirjallisuuden uusi juttu.” Näin aloitti Johanna Osváth Helsingin kirjamessuilla Suomen arvostelijain liitto SARVin ja Kritiikin Uutisten keskustelutilaisuuden ”Mitä on äänikirjakritiikki?” Perjantaina 29.10.2021 järjestetyssä tilaisuudessa aiheesta olivat keskustelemassa vapaa toimittaja, dokumentaristi ja kriitikko Sampsa Oinaala sekä kriitikko ja Kritiikki näkyy! -hankkeen koordinaattori Maaria Ylikangas.
Kysymys ”miten luen?” on viime aikoina noussut kaunokirjallisuuden ammattikunnassa esille yhä tärkeämpänä ja yhä suoremmin. Se on hyvä asia. Lienee nimittäin usein tapana ajatella kauniisti, että lukeminen jo sinänsä automaattisesti merkitsee elettä, jolla myönteisessä mielessä pyritään ja ehkä jopa päästään tuntemattomille alueille, missä tavalla tai toisella opitaan jotain. Tapahtuu avartumista ja syntyy vaikkapa sitä paljon puhuttua myötätuntoa. Mutta jospa yhdenlainen lukeminen päinvastoin sulkee ovia ja jäykistää ajattelua siinä missä toisenlainen niitä saattaa avata tai muuttaa?
Kirja-ala tuottaa vuosittain markkinoille runsain mitoin ”ohittamatonta” kirjallisuutta. Google kertoo muun muassa Beth O’Learyn Kimppakämpän ja Walter Tevisin Mustan kuningattaren olevan ”ohittamattomia lukuelämyksiä”. Silti julkaistuista teoksista suurin osa ”menee ohi”; livahtaa mainittavia jälkiä jättämättä piiloon kirjallisen kulttuurin tutkalta.
Yhdysvaltalainen Lauren Stratford julkaisi 1988 Satan’s Underground -nimisen omaelämäkerran. Kirjailija kertoi siinä karmivasta lapsuudestaan väkivaltaisen satanistisen kultin keskellä. Tarina jatkuvien raiskausten uhriksi joutumisesta jatkui kahdessa seuraavassa omaelämäkerrassa. Stratford väitti olleensa osa Kalifornian Kernin piirikunnassa vallinnutta kulttia, joka oli paljastunut aiemmin.
Katja Ketun romaanista Yöperhonen (WSOY 2015) löytyi useita sanatarkkoja yhtäläisyyksiä Helena Sinervon runoteokseen Avaruusruusuja (WSOY 2013). Suomen Kuvalehden artikkelissaan Karo Hämäläinen haastatteli molempia osapuolia, mutta samankaltaisuudet tekstien välillä jäivät mysteeriksi. Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist selvittää, mistä ilmiössä on kyse.
Kolmessa viime kevään käännösproosateoksessa on kiinnostava yhteinen sisällöllinen seikka: niissä kyseenalaistetaan väkivallan ilmentymät tarinan keskeisenä tehokeinona. Teokset ovat Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogia, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas ja Herman Kochin Suomen päivät. Kun kaikkien kolmen teoksen kertomisen moottorina on kriisi, joka täyttää trauman tunnusmerkit, voisiko olla että juuri sen vuoksi ne onnistuvat esittämään raikkaita ja tähän aikaan hyvin sopivia kysymyksiä kaunokirjallisesta tarinasta?
Helsingin Kirjamessut järjestetään tänä vuonna verkossa 22.10.–25.10. välisenä aikana. Myös Kritiikin Uutiset on mukana virtuaalisilla kirjamessuilla. Kulttuuri-, tiede- ja mielipidelehtien liiton osastolla ja sen Kulttilavalla (vapaa pääsy) Kritiikin Uutisten päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskosken haastateltavana palkittu kirjailija, esseisti ja kriitikko Satu Taskinen.
Lukupiirivallankumous! Mitä se merkitsee ammattimaiselle kirjallisuuskritiikille? Viekö se jotain pois? Tuoko se jotain lisää? Kriitikko ja tiedeviestijä Heidi Heinonen pohtii kuviota SARVin Juhlavuosiesseessä.
Lukemisen suosion hiipumisesta on puhuttu pitkään, mutta viestintätoimisto Ellun Kanojen julkaisema Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle -antologia ei tarjoa montaakaan uutta ajatusta aiemman huolipuheen jatkoksi. Teos on osa Ellun Kanojen ja WSOY:n ns. väitekirjasarjaa ”Mitä tapahtuu huomenna”. Konsulttien, ajattelun ja ihmisen jälkeen on lukemisen vuoro.
