kirjallisuus

Onko kirjoittaminen aina varastamista?

Niin Oscar Wilden, Pablo Picasson kuin T.S. Eliotin on toistuvasti väitetty sanoneen: ”Hyvät kirjailijat lainaavat, suuret kirjailijat varastavat.” Oli sanonnan alkuperä mikä hyvänsä, ajatus kirjallisuudesta varastamisena on levinnyt laajalle. On selvää, että kaikki kirjallisuus syntyy aiemmasta kirjallisuudesta, aivan kuten tieto laajemmin rakentuu aina aiemman tiedon varaan.

Klassikot pitävät pintansa

Taas moni on huolissaan kirjallisuuden ja lukemisen tulevaisuudesta. Lukemista harrastavat harvat: vain kymmenen prosenttia suomalaisista lukee enemmän kuin kymmenen kirjaa vuodessa. Vähiten lukevat nuoret miehet, kohta osa heistä tuskin osaa lukea. Äänikirjoista on povattu kirja-alan pelastajaa, uutta keinoa tahkota tuottoa auringonlaskun alalla. Kustantamot houkuttelevat somevaikuttajia paitsi mainoskasvoiksi, myös kirjailijoiksi, mikä on herättänyt närää ”alalla”.

Ihana maa, ihana vuosisata

Pennsylvanialainen Gertrude Stein muutti Pariisiin 1903 ja asui Ranskassa kuolemaansa saakka. Eurooppalaisuus ei ollut vierasta kolmekymppiselle Steinille, lapsena hän oli viettänyt aikaa niin Pariisissa kuin Wienissäkin. Vuoden 1903 muutto ja aloilleen asettuminen muodostui kuitenkin merkittäväksi.

Vain yhden kerran

Moderni suomalainen runous kirjoitettiin ruotsiksi, mutta unohdettiin. Sitä seurannut tulenkantajien modernismi vaikuttaa lähinnä lapsekkaalta. Kului vuosikymmeniä ennen kuin suomalaista kirjallisuutta pystyi kutsumaan taas eurooppalaiseksi.

Missä menevät äänikirjan rajat? (SARV & Kritiikin Uutiset Helsingin kirjamessuilla 2021)

”Äänikirjat ovat kirjallisuuden uusi juttu.” Näin aloitti Johanna Osváth Helsingin kirjamessuilla Suomen arvostelijain liitto SARVin ja Kritiikin Uutisten keskustelutilaisuuden ”Mitä on äänikirjakritiikki?” Perjantaina 29.10.2021 järjestetyssä tilaisuudessa aiheesta olivat keskustelemassa vapaa toimittaja, dokumentaristi ja kriitikko Sampsa Oinaala sekä kriitikko ja Kritiikki näkyy! -hankkeen koordinaattori Maaria Ylikangas.

Kunnioitus ja viettely: lukemisen subversiivisuudesta

Kysymys ”miten luen?” on viime aikoina noussut kaunokirjallisuuden ammattikunnassa esille yhä tärkeämpänä ja yhä suoremmin. Se on hyvä asia. Lienee nimittäin usein tapana ajatella kauniisti, että lukeminen jo sinänsä automaattisesti merkitsee elettä, jolla myönteisessä mielessä pyritään ja ehkä jopa päästään tuntemattomille alueille, missä tavalla tai toisella opitaan jotain. Tapahtuu avartumista ja syntyy vaikkapa sitä paljon puhuttua myötätuntoa. Mutta jospa yhdenlainen lukeminen päinvastoin sulkee ovia ja jäykistää ajattelua siinä missä toisenlainen niitä saattaa avata tai muuttaa?

Ulkopuolella kaiken arvostelun: neljä sivuutettua suomalaista proosateosta

Kirja-ala tuottaa vuosittain markkinoille runsain mitoin ”ohittamatonta” kirjallisuutta. Google kertoo muun muassa Beth O’Learyn Kimppakämpän ja Walter Tevisin Mustan kuningattaren olevan ”ohittamattomia lukuelämyksiä”. Silti julkaistuista teoksista suurin osa ”menee ohi”; livahtaa mainittavia jälkiä jättämättä piiloon kirjallisen kulttuurin tutkalta.

Kurjuuskirjallisuudesta terapiaa

Yhdysvaltalainen Lauren Stratford julkaisi 1988 Satan’s Underground -nimisen omaelämäkerran. Kirjailija kertoi siinä karmivasta lapsuudestaan väkivaltaisen satanistisen kultin keskellä. Tarina jatkuvien raiskausten uhriksi joutumisesta jatkui kahdessa seuraavassa omaelämäkerrassa. Stratford väitti olleensa osa Kalifornian Kernin piirikunnassa vallinnutta kulttia, joka oli paljastunut aiemmin.
bursa escort