Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia ilmestyi 2021. Toimittajat kutsuivat tuolloin 19 naiskirjoittajaa esittelemään mielestään suuria teoksia. Suurteoksia sai jatkoa tänä vuonna. Tällä kertaa mukana on 20 kirjoittajaa, kaikki jälleen naisia.
Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.
Silloin tällöin nappaan hyllystä jonkin vanhoista käsinkirjoitetuista päiväkirjoistani, avaan ja luen. On uteliaisuus menneitä aikoja kohtaan, hiukan samaan tapaan kuin jos katselisi vanhoja valokuvia. Muistin virkistäminen ja entisen vertaaminen nykyiseen on, jos ei nyt aina pelkästään hauskaa, niin ainakin liikuttavaa ja elävöittävää.
Taidekorkeakoulujen opiskelijat ovat yhä useammin korkeakoulutettujen vanhempien lapsia. Ehkä työväenluokkaisuudesta tai prekaarista vähävaraisuudesta ammentavia tarinoita pidetään ärsyttävinä uusien sukupolvien trendi-ilmiöinä osin myös siksi, että ne haastavat käsityksiä suomalaisen tasa-arvon toteutumisesta.
Niin Oscar Wilden, Pablo Picasson kuin T.S. Eliotin on toistuvasti väitetty sanoneen: ”Hyvät kirjailijat lainaavat, suuret kirjailijat varastavat.” Oli sanonnan alkuperä mikä hyvänsä, ajatus kirjallisuudesta varastamisena on levinnyt laajalle. On selvää, että kaikki kirjallisuus syntyy aiemmasta kirjallisuudesta, aivan kuten tieto laajemmin rakentuu aina aiemman tiedon varaan.
Kysymys ”miten luen?” on viime aikoina noussut kaunokirjallisuuden ammattikunnassa esille yhä tärkeämpänä ja yhä suoremmin. Se on hyvä asia. Lienee nimittäin usein tapana ajatella kauniisti, että lukeminen jo sinänsä automaattisesti merkitsee elettä, jolla myönteisessä mielessä pyritään ja ehkä jopa päästään tuntemattomille alueille, missä tavalla tai toisella opitaan jotain. Tapahtuu avartumista ja syntyy vaikkapa sitä paljon puhuttua myötätuntoa. Mutta jospa yhdenlainen lukeminen päinvastoin sulkee ovia ja jäykistää ajattelua siinä missä toisenlainen niitä saattaa avata tai muuttaa?
Marko A. Hautalan massiivinen tietokirja Algoth – Kapinallinen kynämies valottaa kiintoisalla tavalla mystisen kirjailijan Algoth Untolan (1868–1918) värikästä elämäntaivalta ja suurta kirjailijantyötä. Teoksen julkaisua voi pitää melkoisena kulttuuritekona, koska Untolasta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin, ei ole aikaisemmin julkaistu kunnon elämäkertateosta.
Janne Saarakkala on ohjaaja ja esiintyjä, poliittisen nykyteatterin ja esitystaiteen tekijä sekä tiheiden ilmaisumuotojen, näytelmien ja kuunnelmien kirjoittaja. Nyt myös esikoisromaanikirjailija. Hanna Helavuori keskusteli Saarakkalan kanssa romaanista Sen pituinen se Saarakkalan pihamaalla elokuisena iltapäivänä kolmisen tuntia.
Vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai itävaltalainen, Kärntenissä vuonna 1942 syntynyt, Pariisin liepeillä asuva Peter Handke. Valinnasta nousi voimakas keskustelu, joka yltyi osin emotionaaliseksi vastalauseiden ja puolustuspuheiden myrskyksi.
