Istun tuolilla pienessä huoneessa, jonka toisella reunalla on pyöreä matto. Matolla on neljä ihmistä – yksi heistä on esiintyjä, kolme yleisön jäseniä. He hyväilevät toisiaan. Katselen heitä. Seison matolla ja kuljetan nenääni pitkin naisen poskea. Huulemme hipaisevat toisiaan. Kieriskelen lattialla muiden kanssa. Mietin pitäisikö katkaista tilanne ja kävellä ulos.
Viime vuoden lopulla Kritiikin Uutisissa ilmestyi juttusarja, jossa tarkasteltiin immersiivisyyden käsitettä eri taiteenmuotojen näkökulmasta. Artikkeleissa arv...
Immersiivisyys, upottavuus esittävissä taiteissa. Onko se markkinointijippo, esitysmuoto vai esityksen sisältö? Yleinen keskustelu pyörii usein termin määrittelyn ympärillä. Kolme taiteilijaa, tanssija-koreografit Jenni Kivelä ja Valtteri Raekallio sekä teatteriohjaaja Lija Fischer, valottaa Kritiikin Uutisille immersiivisyyden merkitystä taiteellisena työkaluna ja mahdollistajana, puhuu kulttuuripolitiikkaa ja unelmoi.
Kuvataiteessa pyrkimys immersiiviseen estetiikkaan on tullut yhä ajankohtaisemmaksi teemaksi, vaikka visuaalisten taiteiden laajentumispyrkimysten juuret ulottuvat jälkimodernismiin 1960-luvulle. Jo silloin kuvataiteiden yksisilmäisyys, näköaistin ylivertaisuus sai haastajan estetiikasta, joka perustui sekä tilan että ajan käyttöön osana taideteosta.
Ennen kuin tämä vuosi kääntyy aivan lopuilleen otamme Kritiikin Uutisissa käsittelyyn pienten juttusarjojen muodossa muutaman ajankohtaisen teeman.
Toinen niistä on elokuvakritiikin nykytila, toinen immersiivisyys taiteessa, josta Amos Rexin avausnäyttely on yksi esimerkki.
