Neuvostoliitto-projektissa kerättiin suomalaisissa palvelutaloissa ikäihmisten muistoja ja mielikuvia Neuvostoliitosta. Kollektiivisesta muistimaisemasta synnytettiin kaksi esitystä ja kirja. (Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2014.)
”Paksun ja muodottoman” naisen istumalihakset ovat ”tavallisesti erikoisen voimakkaasti kehittyneet”, joten hänen yllään pitkät housut ovat ”hirveät”, koska ne korostavat tuota ”surullista tosiseikkaa”. Vuonna 1951 Hyvinpukeutuva nainen -teos (”koonnut” Irma Andersin) pyrki neuvomaan ”eleganssia tavoittelevia”.
"Markku Paasonen vastaa Kritiikin Uutisissa Herman Raivion kritiikkiin kirjastaan Lykätty salamurha ja pyrkii täsmentämään suhdettaan käsitteeseen. Hän vahvistaa ”käsitteelliseen rationaalisuuteen pohjaavan kielen käyttämisen olevan jokseenkin väkivaltaista puuhaa”. Hän vetoaa Hegeliin, joka olisi esittänyt väitteen jo kaksisataa vuotta sitten."
Jukka Koskelaisen kommentti Markku Paasosen kirjoitukseen, joka oli vastaus Herman Raivion kritiikkiin Paasosen teoksesta.
Saamelaisten historiaa on viime aikoihin asti tutkittu ensisijaisesti saamelaisten ja ei-saamelaisten välisten suhteiden ja kohtaamisten näkökulmasta. Näissä tutkimuksissa valtaväestön mielipiteet ovat painottuneet saamelaisten kokemusten kustannuksella.
Ruoka on nautinto, ilo ja vaara. Se on vallan ja kontrollin väline. Kansan voi näännyttää nälkään tai sen voi lihottaa liikkumattomaksi. Ruokaa voi väärentää ja sillä voi myös sotia.
SARVin myöntämä Kritiikin Kannukset -palkinto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja uusi palkittava julkistetaan huhtikuussa. Ennen sitä Kritiikin Uutisissa tehdään sukellus palkinnon historiaan. Sami Toivonen sai Kritiikin Kannukset 17-vuotiaana vuonna 1989. Palkinto antoi hänen uralleen ja elämälleen suunnan.
Vuosi 2020 tarkoitti minulle mappeja ja kansioita. Se tarkoitti kymmeniä paksuja nahkaselkäisiä tai pahvisia mappeja, joiden sivuille oli liimattu kellastuneita balettikritiikkejä. Välillä kritiikin pitkät lipareet oli monimutkaisesti taiteltu sivujen väliin tai korjattu teipillä, joskus niistä puuttui olennaisia palasia.
Mestariteoksella Ilmestyskirja. Nyt ja kassamagneetilla Avengers: Endgame on yhteiset juuret siirtomaa-ajan sorrossa. Nerokas sotaelokuva oli 40 vuotta sitten tiiviimmin asian ytimessä kuin tekijät tiesivätkään, mutta todetaanko supersankarileffa silti vuosikymmenten kuluttua sitä tärkeämmäksi? Covid-19-pandemia ja George Floydin tapaus viittaavat tähän suuntaan.
Mikä taiteilijan elämäkerrassa kiehtoo ja miksi taiteilijoissa kiinnostavat heidän elämänsä? Ajatellaanko, että perehtymällä taiteilijan elämään saamme samalla avaimet taiteeseen? Vai kiehtooko mielikuvitustamme renessanssin taiteilijakäsityksestä peräisin oleva taiteilijan itsetutkiskelu? Heikki Kastemaa pohtii näitä kysymyksiä esimerkkinään Vilho Lammen ja Vivian Meierin näyttelyt sekä Antti J. Jokisen Helene-elokuva.
”Tavoitellessaan moraalista päämäärää runoilija uhraa runollisen voimansa; eikä tällöin olisi hätiköityä lyödä vetoa, että teoksesta tulee surkea. Runous ei voi kuin menehtymisen tai heikkenemisen uhalla muuttua tieteeksi tai moraalifilosofiaksi... Todisteleva mielenlaatu... on runollisen mielenlaadun suora vastakohta.” (Charles Baudelaire) Kysymys: kuvaileeko Baudelaire yllä yhden käsityksen taiteesta ja yhden taiteelle vastakkaisen ”todistelevan mielenlaadun” vai kuvaileeko hän kaksi samanarvoista mutta vastakkaista käsitystä taiteesta?
