Katselin uutisia lauantaina 4.4. ja ihmettelin. Ravintola-alan järjestön puheenjohtaja vaati haastattelussa mittavia panostuksia alan pelastamiseen koronakriisissä, jotta yritykset eivät mene nurin ja työpaikat saadaan säilytettyä. Hänen mukaansa ravintola-ala on ensimmäinen, johon tämä kriisi osuu, ja se, johon se pahimmin osuu. Paitsi että ei ole. Kulttuuriala oli.
Jään hetkeksi jumittamaan perjantain ja lauantain väliseen yöhön ja sen surkeimpiin tunnelmiin. Paikallisen kulttuurihenkilön posketon kritiikki koko ANTI-festivaalia kohtaan puskee iholle. Kotikenttäetuni ei enää olekaan etu, kun väsähtänyt dialogi muuttuu töykeäksi ja ruotii henkilökohtaisuuksia. Korjaan kurssini ja keskityn hyvään. Kipakka keskustelu ANTIn ympärillä todistaa siitä, että festivaali on elävä ja uusiutuva.
Torin kulmalla tyhjässä liiketilassa sijaitsee The End – Future DiverCities Lab, taiteilijalaboratorio ja kohtaamispaikka. Future DiverCities Lab on neljäs ja viimeinen vuonna 2016 alkaneen hankkeen laboratorio. Se mallintaa uudenlaisia taiteellisen toiminnan ja kuratoinnin tapoja, ja on selkeästi herkkä yleisön reaktioille ja yhteistyölle.
Makaan sängyssäni maanantain ja tiistain välissä, keskiyöllä, ikkuna auki kohti kuuta ja yön pimeydessä vaanivaa syksyä. Kaupunki horisee omiaan ja jostakin kuuluu takomista, aivan kuin valtavaa peltilevyä hakattaisiin huvin vuoksi. Se kaikuu yli kaupungin. Kuvittelen sen äänitaiteeksi tai esitykseksi.
Burleski on lähes 200 vuotta vanha viihteen muoto ja taiteenlaji. 2000-luvulla burleskia on ollut Euroopassa ja Yhdysvalloissa miltei yhtä paljon kuin lajin kulta-aikana 1900-luvun alkupuoliskolla. Tästä huolimatta burleski on jäänyt paitsioon taidejournalismin saralla. Millaista burleskikritiikki voisi olla?
Miten vaikea onkaan sietää moneuksia! Se on kyllä myönnettävä, että omalla kohdallani kaikki puheet kohtaamisista, toiseuksista ja moneuksista ovat vain ylevien periaatteiden manifestia. Tunnetasolla minun on vaikea sietää epäymmärrystä ja epäjärjestystä.
Jo kohta löysin itseni lämpimän maksani liukkaalta pinnalta. Nappasin melko huoletta kiinni ensimmäisestä vastaantulevasta suolenpätkästä ja laskeuduin sen avulla mahalaukkuuni. Kaivelin happoisen sammion pohjalta...
Suuret kysymykset kysytään meren rannalla auringonlaskun aikaan. Ihminen istuu laiturin nokassa, taivas raottaa kantensa ja avaruus katsoo sisään. Ihminen tutkii sydäntään kuten televisiossa...
Istun tuolilla pienessä huoneessa, jonka toisella reunalla on pyöreä matto. Matolla on neljä ihmistä – yksi heistä on esiintyjä, kolme yleisön jäseniä. He hyväilevät toisiaan. Katselen heitä. Seison matolla ja kuljetan nenääni pitkin...
