Se oli 90-luvun puoliväliä, ja Mikkelin Näyttämöpäiville tyypillistä tammikuun hyistä viimasäätä, kun kiiruhdin kohta-alkavaan esitykseen Sotkulle. Olin aikeissa avata oven ja astua sisään tapahtuman vakkarinäyttämön lämpöön sulattelemaan luitani, kun samalla hetkellä ovesta astui ulos Pirkko Heikkinen vihreässä trenssitakissaan.