Kirjoitan tämän viimeisen kolumnini lehden ilmeisimmälle ja kriittisimmälle lukijakunnalle, kriitikoille. Lukuohjeeksi sanottakoon, että olen itse kirjoittanut kritiikkiä, ollut sen kohteena, tilannut sitä lehtiin ja tehnyt sille tilaa niissä. Ennen muuta olen nautiskellut kritiikkiä jo parikymmentä vuotta.
Kyllästyin jo kauan sitten siihen, että ”hyvä ja älykäs ajatus” tarkoitti yhtä kuin ”omaa maailmankuvaani vahvistava”. Kirjoitin tästä myös esseissäni. Siitä, miten puisevaksi kävi tämä: niin kauan kuin jankutin samaa, toki retorisesti jokseenkin viihdyttävästi, minulle hurrattiin.
”Ihminen voi vallan hyvin elää tietämättä totuutta, mutta jos häneltä viedään myytti, elämä kadottaa kaiken merkityksensä”, provosoi Valdur Mikita Lingvistinen metsä -teoksessaan. Kaltaistani totuuteen obsessoitunutta sielua väite pöyristyttää. Siksi haluan ajatella, että myyttien totuudet ovat laadultaan toisenlaisia.
Kirjoitan tätä kolumnia pariviikkoisen kuopuksen kanssa. Kaikkien elämäni hyllymetrien jälkeen en ole edelleenkään lukenut montakaan sanaa siitä, miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää; miten käsittämätöntä pitää sitä hengissä oman ruumiinsa voimilla. Millainen metafyysinen mullistus ja paradoksi on olla yhtä aikaa yksi ja kaksi, ja että kahdesta tulee kolmas – joka vielä pitkään kokee olevansa yhtä.
Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta. Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.
