Elokuvakritiikki palvelee yleisöään sitä paremmin, mitä monipuolisempi joukko sitä tekee. Suomalaisen median vastuulla on etsiä ja kouluttaa vähemmistöihin kuuluvia kirjoittajia ja puhujia.
Olen kirjoittanut sanomalehti Keskipohjanmaahan kolmenkymmenen vuoden ajan viikoittain elokuva-arvosteluja. Koskaan en ole solminut niistä mitään sopimusta, mitä en kyllä suosittele muille freelancereille ja avustajille – sillä kaikki ei ole Keskipohjanmaata, missä sana pitää.
Opetus- ja kulttuuriministeriössä on valmistunut selvitys, joka tähtää uudentyyppisen kulttuurirahoitusta tarjoavan säätiön perustamiseen Suomessa. Kysymys on julkista ja yksityistä varallisuutta yhdistävästä säätiöstä, joka joissain tapauksissa myös koordinoisi suomalaista kulttuurirahoitusta. Hanke sisältää kulttuurin valtionrahoituksen suhteen myös potentiaalisia, rakenteellisia ongelmakohtia.
Olen koko ikäni elänyt kirjakasojen ympäröimänä. Isäni alkoi keräillä kirjoja 1970-luvun puolivälissä. Kun olin noin kuusi, hänestä sanottiin, että ehtiäkseen lukemaan kaikki hankkimansa kirjat hänen täytyy pitää kirjoja kummassakin kädessä ja myös jaloissa. Toki jokainen tietää, ettei keräily ole ensisijaisesti kirjojen lukemista. Isän esimerkin innoittamana aloimme isoveljeni kanssa ratsata Porin divareita 1970-luvun lopussa.
Aloitin teatterista kirjoittamisen blogiini lukioikäisenä, koska halusin edistää kotikaupunkini Lappeenrannan teatteriympyröiden masentavaksi kääntynyttä julkisuuskuvaa. Kirjoitin aluksi nimimerkin suojista, mutta sen suomasta turvasta huolimatta en kokenut, että kasvojenkohotusta tulisi tehdä liioittelevilla tai jopa valheellisen kehuvilla väittämillä. Sellainen kun ei palvelisi sen paremmin teatterin kuin katsojienkaan etua, ja siksi luonteva suunta olikin alkaa kirjoittaa teatterikritiikkejä. Aidosti kehuvallakaan kritiikillä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä, jos se ei olisi lukijoiden mielestä uskottava.
19 vuotta sitten toimin aktiivisesti tanssikentällä, pääasiassa pedagogina, mutta myös koreografina ja tuottajana. Yritin saada Aamulehteä tekemään juttua tanssitapahtumasta, jonka järjestelyissä olin mukana. Nihkeään vastaanottoon tuskastuneena lupasin vaikka itse kirjoittaa jutun.
Kun puhutaan kirjallisuuskritiikistä, puhutaan tavallisesti aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden arvioinnista. Keskustelu ei ilman muuta sisällä esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden tai tietokirjallisuuden tai sarjakuvan kritiikkiä.
Me suomalaiset olemme perinteisen käsityksen mukaan ahkeraa lukijakansaa. Kirjojen lukeminen on Tilastokeskuksen mukaan yksi lempiharrastuksistamme vaikka se on viime vuosina nuorten keskuudessa vähentynyt tai ainakin muuttanut muotoaan. Jos erilaisten luovan kirjoittamisen kurssien osallistujamääristä ja verkkoon versoneista kirjoittajablogeista voi mitään päätellä, olemme myös aktiivista kirjoittajakansaa.
”Jos olisin 15-vuotiaana teinipoikana tiennyt 1989, miten ihmeellisiin seikkailuihin tulisin vielä päätymään mennessäni tärisevine käsineni ensimmäistä kertaa tapaamaan Rumba-lehden päätoimittajaa Rami Kuusista (1963–1996) Helsingin Ruoholahdessa sijainneeseen myyttiseen Lepakkoon (1940–1999), olisin saattanut keksiä turvallisempiakin työtehtäviä.”
